Nukkekoti, osa 2 – HKT

Nora palaa nukkekotiin


Lucas Nhath, Nukkekoti, osa 2, suomennos Reita Lounatvuori, ohjaus Liisa Mustonen, lavastus ja puvut Antti Mattila, valosuunnittelu William Iles, äänisuunnittelu Eradj Nazimov. Suomen kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 15.11.2018.

Susanna Mikkonen ja Santeri Kinnunen © Tapio Vanhatalo

Henrik Ibsenin
Nukkekoti (1879) nostatti ilmestyessään kohun. Sen ajan normistossa oli julkeaa, että nainen nousi aviomiestään vastaan ja jätti niin miehen kuin kolme lastaan, kuten näytelmän Nora teki.


Amerikkalaisen Lucas Nhathin Nukkekoti, osa 2 (2017) alkaa siitä, kun Nora Helmer (Susanna Mikkonen) koputtaa samaa ovea, josta hän 15 vuotta aiemmin astui ulos. Mikkosen Nora on itsevarman uljas ja hehkeä.


Perhettä aina palvellut taloudenhoitaja Anne Marie (Ursula Salo) avaa oven ja syöksyy Noran kaulaan. Jälleennäkeminen hämmentää eikä Anne Marie tiedä, kuinka suhtautua. Salo piirtää laajasydämisen lämpimän ihmisen ja hetki täyttyy muistojen nostattamista tunteista ja luo jännitteisen odottavan ilmapiirin. Sydämellinen tapaaminen kääntyy hetkeä myöhemmin riidaksi, sillä Anne-Mariella on oma tahto ja omat vankat asenteensa.
Susanna Mikkonen ja Ursula Salo
© Tapio Vanhatalo

Astuuko näytelmän Nora samaan 1800-luvun taloon?


Ei astu, vaikka epookkipuvustus jokaisen roolihahmon kohdalla antaisi niin olettaa. Kieli on puhekieltä kiroilemisineen ja psykologisessa pohdiskelussa käytetään nykyterminologiaa. Ibsenin näytelmän jatko-osan kirjoittaneen Nhathin teksti asettuu tähän aikaan, tai aikajanalle 1800-luvun lopulta tähän päivään. Aika näyttäytyy kuin näytelmän sisällä kulkevana omana juonteenaan, jossa normit, haaveet ja yhteisön paine törmäilevät.


Liisa Mustosen ohjaaman näytelmän tapahtumat sijoittuvat huoneeseen, jossa on vain neljä tuolia. Anne Marien sanoin kaikki se, mikä muistutti Norasta, poistettiin Torvaldin (Santeri Kinnunen) määräyksestä.

Sanat kimpoilevat tyhjässä porvariskodissa korostuneen merkityksellisinä, sillä Ibsenin kirjoittamat sanat kulkevat haamuna kaiken rinnalla. Kyse on näytelmästä toisen näytelmän kehyksissä.


Norasta on tullut menestyvä kirjailija, joka vastustaa avioliittoa ja ennustaa koko instituution olevan historiaa lähitulevaisuudessa. Hän kirjoittaa kuitenkin pseudonyyminä, sillä aihe nostattaa vihollisia. Nyt on käynyt ilmi, ettei Torvald ole koskaan edes hakenut avioeroa. Noraa kiristetään oikean identiteetin paljastamisella, mikä veisi pohjan hänen teksteiltään.


Itsemääräämisoikeus, josta Nora kirjoittaa, ja jonka hän on luullut ottaneensa, ei olekaan hänen hallussaan. On monia syitä, miksi Nora itse ei voi viedä avioeroprosessia loppuun eikä Torvald ole valmis eroa antamaan – ainakaan oikopäätä. Lasiseiniä ja -kattoja on siis vielä rikottavana.


Jämäkästä Emmy-tyttärestä (Emilia Hietanen) yritetään tehdä ongelman ratkaisija, mutta umpirakastuneen, isänsä alaisen kanssa kihloihin menneen nuoren naisen mielessä avioliitto näyttäytyy pelkästään unelmatilana. Sanavalmis ja muuten hyvin modernilta tuntuva Emmy ei ole valmis panemaan omaa tulevaisuuttaan vaakalaudalle.


Itse asiassa näytelmän jokaisella hahmolla on syntyneessä tilanteessa hävittävää. Torvaldin ainoa salaisuus ei ole se, ettei hän vienytkään eroprosessia loppuun. Kinnunen tekee Torvaldin roolin tunteiden äärilaitoja nuollen, mikä luo vahvasti koomista virettä hankalaan tilanteeseen.


Kovin syvälle näytelmäteksti ei pohdinnoissaan mene. Se jättää roolihahmonsa paikoin turhan yksitasoisen replikoinnin varaan. Aikajana-asetelmassa on kuitenkin jotain kiehtovaa.
Kenen tahto on vahvin, kuka osaa tehdä siirtonsa viisaimmin ja kuka on oikeudenmukaisin?

Emilia Hietanen @ Tapio Vanhatalo


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Julia ja Romeo – Kansallisteatteri

9 hyvää syytä elää – Ryhmäteatteri