Karamazovin veljekset – SKT

Karamazovin veljekset piirtyy kuin kalliomaalaukseksi

Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset. Ohjaus ja dramatisointi Samuli Reunanen, suomennos Matti Anhava, lavastus ja pukusuunnittelu Kaisa Rasila, musiikki ja äänisuunnittelu Iiro Ollila, koreografia Liisa Risu, valosuunnittelu Ville Toikka, videosuunnittelu Pyry Hyttinen, ensi-ilta Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 28.11.2018.

© Tommi Mattila


Samuli Reunanen on ohjaaja, joka rakastaa ylenpalttisuutta. Hän haluaa rönsyillä ja luoda näyttämölle liki kaaosmaisen kuvan, jossa puhuttu teksti ja liike kietoutuvat omalakiseen tanssiinsa. Erilaiset äänikerrat pyörivät tapahtumien ympärillä ja luovat niihin uuden kerroksensa.


Katsojan pitää osata poimia tuon kaiken keskeltä oleellinen. Eli eipä kovin kaukana olla viestitulvaisesta nykypäivästä, jossa ihmisen on helppo unohtaa lapsensa.


Vilkaisin etukäteen näytelmän kuvapankkiin ja tuumasin, että ahaa, näyttämölle roudataan bändi. Ihan niin ei käynyt, mutta mikrofonit ja soittimet ovat tärkeitä, ja studiona tuota tilaa voi pitää, kun liki jokainen käy tunnustuksensa mikrofoniin puhumassa.


Iiro Ollilan monimuotoinen musiikki on läsnä koko ajan. Paikoin pystyssä seisovan flyygelin koneisto pärähtää soimaan itsekseen teknisten vempainten avulla kuin kommentoiden ja ohjaten tapahtumia. Välillä Ollila maalaa ikään kuin dj:nä erilaisilla äänillä sekä laulaa ja soittaa.

Juho Uusitalo ja Miro Lopperi  © Tommi Mattila


Ollila ja Reunanen ovat tehneet jo vuosia yhteistyötä Näyttämö 3T:n riveissä, kuten myös koreografi Liisa Risu. Näin Riihimäellä The Grimm Book Of Horrors -esityksen, ja pääsin kurkistamaan työryhmän kädenjälkeä, joten osasin nytkin odottaa poikkeuksellista toteutusta.


Fjodor Dostojevskin teokset ovat moniäänisiä. Tunnustan, että en juuri tätä teosta ole lukenut, mutta olen nähnyt filmatisoinnin siitä. Kun kirjailija on tähän viimeiseen tekstiinsä koonnut  isänmurhan ympärille kaikkien aiempien teostensa motiiveja, ollaan melkoisten kysymysten äärellä. Näyttämöllä niitä kirjataan näkyviin fläppitaululle ja takaseinän kalliopintaan, josta viesteineen ja kuvineen muotoutuu muinaisen luolamaalauksen kaltainen – kuvakertomus tuleville polville.


Entä itse tarina? Kyllä se pääpiirteissään hahmottuu, mutta ei ole tärkein. Fjodor-isän (Hannu-Pekka Björkman) ja kolmen pojan, Dmitrin, Ivanin ja Aleksein sekä pojaksi väitetyn Smerdjakovin kautta pohditaan ihmisenä olemisen kärsimystä, joka on ansaittua tai ansaitsematonta. Vaan kuka sen määrittää, Jumalako? Löytyykö kaikkeen syyllinen? Monenlaisia tuomareita on jonoksi asti ja rangaistuksia sen mukaan.


Vanha viisas Zosima ohjaa ja opastaa Seela Sellan vangitsevasti tulkitsemana läpi näytelmän.Tärkein ohje on olla itselleen rehellinen. Sella ja Björkman kuljettavat pitkiä monologeja kirkkaan ajatuksen läpi ja niissä on vahvoja sävyjä. Björkman piiskaa roolinsa hurmoksesta toiseen kun taas Sella kannattelee sanottavansa höyhenenkevyesti. Nuorten näyttelijöiden fyysisyys ja läsnäolo on vahvaa, mutta monologien sisältö tahtoo jäädä erittelemättömäksi.

Seela Sella ja Hannu-Pekka Björkman © Tommi Mattila


Miro Lopperin Ivan on kiihkeä ja älykäs, Juho Uusitalon Aleksei herkkä ja Heikki Pitkäsen Dmitri isänsä tavoin häilyvä. Maruska Veronan Smerdjakov kulkee valkoisine kasvoineen vaativan vakavana. Fyysinen ilmaisu kaikkiaan on kiehtova kokonaisuuden osa, sillä sen kautta ilmaistaan vihaa, inhoa kuin myös intohimoa. Ihmisten luonteet paljastuvat kehon kautta.


Kevyeksi palaksi näytelmää ei tohdi kuvailla. Sen runsaus niin visuaalisine elementteineen kuin äänimaailmoineen teknisine vempaimineen ja liikekielen kiemuroineen on vaativa. Kestoltaan liki kolme- ja puolituntinen esitys kysyy myös kestävyyttä.


Ensi-illassa tekniikka ei kaikin paikoin ollut vielä valmis videoinnin osalta, mutta hioutunee vähitellen. Narikkajonossa nuori naisporukka tuumaa, että olisi tosi kiva tietää, mitä siinä Dostojevskin kirjassa oikeasti on. Vaihtoehtoisia juonia on ilmiselvästi näyttämöltä tarjoiltu.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Julia ja Romeo – Kansallisteatteri

9 hyvää syytä elää – Ryhmäteatteri