Kolme sisarta – SKT

Alkushokin jälkeen,
antaudun täysin Kolmen sisaren edessä


Kolme sisarta, Anton Tšehov. Ohjaus ja sovitus Paavo Westerberg, dramaturgia Eva Buchwald, lavastus Markus Tsokkinen, pukusuunnittelu Anna Sinkkonen, valosuunnittelu Pietu Pietiäinen, musiikki ja äänisuunnittelu Sanna Salmenkallio, videosuunnittelu Ville Leppänen. Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 21.11.2018.

Emmi Parviainen, Marja Salo ja Elena Leeve sisarina sekä Jussi Vatanen Veršininin roolissa
© Tuomo Manninen
Kun moneen kertaan opinnoissa analysoitu ja vuosien mittaan erilaisina versioina nähty Tšehov-näytelmä saa uuden tulkinnan, sitä istuu katsomossa hermopäät pinkeinä.

Paavo Westerbergin ohjaama Kolme sisarta alkaa Kansallisteatterin näyttämöllä uhkarohkeasti. Kolme kissaa naukuu ja laulaa sanottavansa verhojen välistä veikeinä ja toivottaa katsojat tervetulleiksi. Tämä kepeän leikkisä kuva vaihtuu rajulla leikkauksella verhojen takaa ryskeellä aukeavaan mustanpuhuvaan miljööseen, jonka otsaan laskeutuu pitkulainen videoscriini.

Pelästyn, että joudun taas katsomaan kikkailuteatteria, joka kestää kolme tuntia.
Ensimmäiset minuutit hyökkäilen ajatuksineni screenin ja näyttämön väliä ja mietin, kumpaa tässä nyt on seurattava.

Se menee ohi, epäilys katoaa ja astun osaksi maisemaa. Tuollaistahan se on, maailmassa oleminen, tänä päivänä. Mutta miten Tšehovin tarina näkyy siinä? Katsotaan.

Alkuryskeen jälkeen näyttämöllä asetutaan Irinan nimipäiville. Olgan ja Irinan vierellä Maša lukee poissaolevan oloisena kirjaa I Love Dick. Harmi, ettei tuota ole tullut luettua, sillä siinä täytyy olla jonkinlainen avain. Googlaan jälkeenpäin teoksen, ja totta vieköön, taiteilijoiden kautta maailman väitetään yhä uudelleen ja uudelleen pitävän 1997 ilmestynyttä Chris Krausin poikkitieteellistä teosta työvälineenään.

Esitysteksti karkailee välillä puhtaasti visuaaliseen elämykseen, jonka kuvakieltä massiiviset korvia vihlovat tai sydänalassa tutisevat äänet säestävät. Pietu Pietiäisen valosuunnittelussa on otettu riski silläkin uhalla, että migreeniherkkien on välillä suljettava silmänsä. Strobovalosyke kirjaa tekstiin epämiellyttävän tason, mutta se ei ole itsetarkoituksellinen.

Väliaikaa edeltävä osa tykittää valtavan värikylläisen ja sähköisen kokonaisuuden, jossa kirjailijan tekstiä käsitellään melkoisen vapaasti. Mutta hahmot, ne ovat siellä, tunnistettavina, vaikka heittäytyvätkin välillä katsomaan yleisurheilu- ja hiihtokisoja tai laulavat karaokea. Kaikkialla kilpaillaan. Koomisia notkahduksia heitellään sinne tänne ja niitä on niin arjen askareissa kuin nuorten miesten kukkotappeluissa.

Näyttämön leveydeltä tarjotaan matkaa maassa, ilmassa, merenpinnan alla ja jopa avaruuden planeetoilla. Teletapitkin siellä keekoilevat. Ostan tämän kaiken, sillä kysymys maapallon luonnon ja ihmisten eteen tehtävästä työstä saa huutomerkin peräänsä. Mitä lapsemmekin ajattelevat maailmasta, jonka jätämme jälkeemme.

Jatkuvan videotaltioinnin mutkassa tavarapaljouden keskellä vilahtaa suklaapatukka. Ja kyllä, Tšehoville luonteenomaisesti tuo pieni elementti saa esityksen edetessä oman merkityksellisen paikkansa sisarusten veljen Andrein (Eero Ritala) omituisessa avioliitossa.

Eero Ritalan Andrei © Tuomo Manninen


Kaiken teknisen juoksutuksen ympäröimänä seisoo betonisen pikkukaupungin keskellä aavemainen talo, jonka sisään sataa lunta, jossa muistetaan kaihoisasti mennyttä. Isän jättämästä vauraudesta on jäänyt kovin vähän jäljelle. Eikä kyse ole pelkästään aineellisen vaurauden katoamisesta. Talossa viipyvän ja juopottelevan sotilaslääkäri Tšebutykinin (Esko Salminen) sanoin, kaikki opetettu on jo unohtunut.

Sisarukset ovat yksinäisiä ja kaipaavat alati lapsuuden Moskovaan, ja kaipaavat muutosta. Joutilaisuudessa syntyneen ikävystymisen avainajatus kiteytyy lauseessa, että on synnytty sellaiseen perheeseen, jossa ei kunnioiteta työn tekemistä. Muutos edellyttäisi työtä. Sen tekemiseen ei vaan ole riittävästi tahtoa.

Westerberg liikuttaa tekstiä julmetun tarkasti kaaosmaiselta tuntuvassa juoksutuksessa, joka pyörii, sykkii ja savuaa. Se osaa myös pysähtyä avainkohdissa.

Väliajan jälkeen sidotaan lankoja yhteen. Ollaan likempänä Tšehovin tekstiä. Myllynä pyörinyt näyttämö hidastuu, asetutaan kaupunkiin, joka syttyy palamaan. On ihmisten vuoro juosta. Armeija lähtee kaupungista ja heiveröiset ihmissuhteet napsahtelevat poikki. Tarvitaan tällainen ulkopuolinen sysäys, että saamattomuus taittuu päätökseksi. Sisarukset lähtevät rinta rinnan kohti uutta, huomista, ei kohti auringonnousua, vaan epämääräisen hämäriä portaita pitkin kohti elämää ja työtä. On tehtävä työtä.

Westerbergin Kolme sisarta on järisyttävä kokemus. Näyttelijät heittäytyvät kokonaisvaltaisesti rooleihinsa, koneisto on viritetty viimeistä piirtoa myöten. Kehollisuus korostuu niin fyysisenä taituruutensa kuin haluna ja herkkinä kosketuksina.

Alun epäilyn jälkeen en voi kuin antautua ja aplodeerata vielä tänäänkin.

Olavi Uusivirta paroni Tuzenbachina © Tuomo Manninen

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Julia ja Romeo – Kansallisteatteri

9 hyvää syytä elää – Ryhmäteatteri