Ääni katsomossa

Lokki, jonka rytmi syntyy kuvista ja liikkeistä Anton Tšehovin Lokki, ohjaus ja sovitus Anne Rautiainen, suomennos Jalo Kalima, lavastus Katri Rentto, pukusuunnittelu Saija Siekkinen, koreografia Jenni Nikolajeff, valosuunnittelu Ville Toikka, äänisuunnittelu Esa Mattila, videosuunnittelu Pyry Hyttinen. Ensi-ilta Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 18.9.2019. Maria Kuusiluoma ja Jussi Lehtonen © Tommi Mattila Olen nähnyt monta Tšehovin Lokki -näytelmän versioita, mutta niistä mikään ei ole ollut niin rytmiin ja musiikillisuuteen taipunut kuin Anne Rautiaisen ohjaama versio Kansallisteatterissa. Heti alkuun viedään Alfonsina Stornille kirjoitetun espanjankielisen laulun pyörteisiin , Alfonsinan kohtalo oli traaginen. Syntyy vahva tunnelma, ei tšehovilaisen viipyilevä.  Rytmi ei synny pelkästään esityksessä soitettavasta musiikista. Sitä on näyttelijöiden eleissä ja replikoinnissa, mutta myös visuaalisten tunnelmien leikkauksissa ja valaistusefekteissä. Rautiainen

Kiviä ja mutkia hoitopolulla Villahousuhäpeä, Eira Mollbergin romaanin pohjalta dramatisoinut ja ohjannut Hanna Kirjavainen, lavastus-, puku- ja videosuunnittelu Alisha Davidow, valosuunnittelu Ainu Palmu, äänisuunnittelu Pekka Lehti, kuoron johto Larissa Qvintus-Petsalo. Kantaesitys Teatteri Avoimissa Ovissa 19.9.2019. © Mitro Härkönen Hanna Kirjavaisen johtajakauden avaus Teatteri Avoimissa Ovissa on Eira Mollbergin kirjoittama Villahousuhäpeä . Se on kuvaus kuuluisan ohjaajaisän tyttärestä, joka joutuu etsimään elämänsä suuntaa tavanomaista rankemman kaaren kautta.  Esitys alkaa sanojen etsimisellä, niiden merkityksien pohtimisella. Näyttämöä hallitsee loimottavan kupliva harmaa valomeri. Ollaan sananmukaisesti alussa, ei missään. Harmittavasti puhuttua ääntä on kaiutettu niin, että kaikista sanoista ei ainakaan ennakkonäytännössä saanut selvää. Esityksen lopussa palataan samaan sanojen etsimisen tilaan, ympyrä sulkeutuu. Metaforista sanojen etsintää seuraa melko

Sapiens - tarina, joka ei ole kaunis Sapiens, Yuval Noah Hararin alkuperäisteoksen pohjalta Kansallisteatterin, WAUHAUSIN ja Zodiakin yhteistoteutus. Sovitus ja esityksen käsikirjoitus Minna Leino, ohjaus ja koreografia Anni Klein ja Jarkko Partanen, suomennos Jaana Iso-Markku, lavastus Samuli Laine, pukusuunnittelu Laura Haapakangas, valosuunnittelu Jani-Matti Salo, musiikin sävellys Tomi Pekkola ja Jussi Matikainen, äänisuunnittelu Heidi Soidinsalo ja Jussi Matikainen. Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 11.9.2019. Vain Homo Sapiens osaa kuvitella ja pitää jumalia © Katri Naukkarinen Kansallisteatterin Sapiens -näytelmän loputtua, kesken aplodeja, mieleen paukahtaa outo kysymys: mille oikeastaan taputan? Totta kai juuri nähdylle esitykselle, sen taitavalle homo sapiens -lajin kuvaukselle. Mutta viimeisten kuvien maailma on synkkä tulevaisuuden visio, joka osoittaa sormella myös minua muiden mukana elinympäristöäni tuhoavana, jatkuvan kasvun alttarille

Riistapolku hämmentää ja vangitsee Ella Mettänen ja Ursula Salo © Tapio Vanhatalo Lauri Maijalan ohjaama Riistapolku on hämmentävä näytelmä, osin myös siksi, että teksti perustuu tositapahtumiin. Esitys on riisutulle näyttämölle rakennettu traaginen tarina, joka panee kysymään, mitä näille ihmisille oikein tapahtuu? Periaatteessa he ovat normaaleja, mikäli sellaista määritettä voi ylipäätään esittää, mutta jokin särö saa heidät toimimaan omituisella tavalla. Ursula Salo ja Risto Kaskilahti  Saksalaisen  Franz Xavier Kroertzin (s.1946) näytelmä kuvaa 1970-luvun työläisperheen elämää ravistanutta tapahtumasarjaa. On isä, äiti ja 13-vuotias tytär Hanni. Päällisin puolin kaikki näyttää olevan arkisen hyvin. Isä haaveilee vähän paremmin palkatusta rekkakuskin työstä, mutta äidin mielestä nykytila riittää vallan hyvin. Erimielisyydet rajautuvat lähinnä ruokapöydässä tarjottuun ateriaan, siis ei vaarallista. Ainoata lasta passataan hieman liikaa, mutta se on ymmär

Visuaalisuutta, vauhtia ja komiikkaa taitavasti Sonja Pajunoja Arielina ja Martti Manninen prinssi Erikinä © Robert Seger Pieni merenneito tulee taatusti olemaan Helsingin Kaupunginteatterin vetonaula. Produktio on ollut kallis ja tuloksena onkin häikäisevän näyttävä spektaakkeli. Kokonaisuus on nykytekniikan ansiosta niin aidosti mereen sijoittuva, että katsojan on helppo kokea tapahtumien vedenalaisuus. Pienen ja vähän isommankin katsojan eteen tarjotaan monta mahdottomalta tuntuvaa temppua. Kuinka ihmeessä Ariel ui meren pohjasta ylös näyttämön kattoa kohti ja onkin seuraavassa hetkessä alhaalla kivellä, meren pinta näyttämön lattialla? Ja kuinka todentuntuisesti kolmiulotteiset meduusaparvet nousevat kohti pintaa. William Ilesin valosuunnittelu yhdessä Toni Haarasen videosuunnittelun kanssa tekee tämän  ihmeen  todeksi Peter Ahlqvistin luomissa lumoavissa lavasteissa, ja Pirjo Liiri-Majavan  huikea puvustus täydentää koko homman. Tarina on tuttu, tai riippuu siitä,