Peer Gynt/Ryhmäteatteri

Bangladeshin hikipajojen Peer Gynt

Henrik Ibsen: Peer Gynt. Suomennos: Otto Manninen ja Juha Kukkonen. Sovitus ja ohjaus: Juha Kukkonen. Lavastaja: Janne Siltavuori. Pukusuunnittelija: Ninja Pasanen. Valo– ja videosuunnittelija: Ville Mäkelä. Äänisuunnittelija: Jussi Kärkkäinen. Koreografia: Panu Varstala. Ensi-ilta Ryhmäteatterissa 3.2.2017.

 

Minna Suuronen ja Santtu Karvonen ©Johannes Wilenius

Ryhmäteatterin 50-vuotisjuhlavuoden näytelmäksi valittu Peer Gynt tarjoaa jo lähtökohdiltaan monitukintaisen maaston. Henrik Ibsenin symbolistinen näytelmä etsii jälkiä itsen ympäriltä pyörittämällä päähenkilöään niin maanpäällisen kuin sen alla olevan elontien tuulissa. Tämän päivän itsekeskeisen ilmapiirin pyörteisiin näytelmä sopii siis erityisesti.

Juha Kukkosen ohjaama esitys on melkoinen summaus, joka on pakotettu riimiteltyyn runomittaan. Pohjana on Otto Mannisen suomennos, jota Kukkonen on itse täydentänyt. Riimitelty versio on hupaisaa, mutta paikoin huomaa yrittävänsä arvata seuraavaa riimiä ja menettää jotain oleellista.

Visuaalisesti esitys on taidokas. Jyrkkä vuoristomaisema taittuu moneksi, kun sen seinämät rakoilevat ja värittyvät eri tiloiksi. Vuori toimii myös vaikean matkanteon erilaisina variaatioina. Koreografiaan on satsattu ja liikekieli on kautta linjan vahvaa. Niin värikäs ja luimuileva vuorenpeikkojen väki kuin kuolemaa kuvaavat äänettömät eläinhahmot ovat vaikuttavia.

Näyttelijäntyö on Ryhmäteatterissa aina taidokasta. Mutta, henkilökohtaisesti koin etenkin näytelmän alun häiritsevän meluisaksi. Miksi äiti ja Peer huutavat toisilleen kaiken aikaa? Tilanne on toki kurja alkoholisti-isän juotua koko omaisuuden niin, että kotina on rähjäinen asuntovaunu. Poikakin on laiskanpuoleinen turhanpuhuja, vaan äidilleen kovin rakas.

Peer pakenee retkilleen etsimään unelmiaan. Siellä hän kokee niin mainetta kuin pimeiden häkkien löyhkäävää hulluutta. Kaiken aikaa päällimmäisenä on toive, että hän olisi kylliksi itselleen, mikä ei tunnu täyttyvän lainkaan.

Santtu Karvonen liukuu Peerinä vahvasti tunnetilasta toiseen ja käyttää kehoa rohkeasti. Mimiikka kuplii ja kipristelee niin liikevoitot taskussa kuin ne menettäneenä. Tähän hahmoon on helppo hullaantua. Minna Suurosen äiti on lähtökohdiltaan pelkkää surua ja käpertyneen oloinen olemus toteuttaa roolin sisintä hyvin.

Näytelmässä on yli 50 roolihahmoa. Näyttelijöitä on seitsemän, joten kiivaasti saavat huhkia roolista toiseen. Puvustus on nopeista vaihdoista huolimatta erinomaisen monipuolinen. Dovren-ukko (Robin Svartström) houkuttelee ja juonii peikkolaumoineen ja perää annettuja lupauksia turhaan, herkkä Solveig (Laura Halonen) odottaa uskollisena metsämökissään. Näiden alkuperäistekstin hahmojen lisäksi Peer kohtaa matkoillaan kirjavan joukon väkeä.

Osin uusiksi kirjoitetut, tähän päivään sijoittuvat kohtaukset eivät aivan särmättä sulaudu kokonaisuuteen. Bangladeshin hikipajoissa omaisuutta takova Peer ja arabikonnat tuntuvat päälleliimatuilta.

 Hämeen Sanomat 9.2.2017