Tie Mekkaan


Erilainen ihminen haastaa yhteisön

Athol Fugard: Tie Mekkaan. Suomennos: Liisa Urpelainen. Ohjaus: Jotaarkka Pennanen. Lavastus: Juha Mäkipää. Veistokset: Suvi Vasama. Valosuunnittelu: Jari Vuori. Puvustus: Emmi Vainio. Ensi-ilta Hämeenlinnan Teatterissa 14.3.2015.

Ritva Oksanen (© Terho Aalto)
Athol Fugardin(s. 1932) kirjoittama Tie Mekkaan on ehdottoman hyvä näytelmäteksti. Sen monikerroksisuuden kautta päästään kiinni hyvin erilaisiin teemoihin. Tiheä teksti pitää jännitteen yllä ja sen käänteet ovat yllätyksellisiä.

Tapahtumat kiertyvät ikääntyneen kuvanveistäjä Helenin elämän järjestelyn ympärille. Pihansa patsailla täyttänyt Helen pelkää kadottaneensa kuvien näkemisen taidon, ja fysiikkakin alkaa pettää. Häntä pidetään kummajaisena, mikä on johtanut erakoitumiseen.

Heleniin kiintynyt nuori opettaja Elsa, saapuu auttamaan. Toisaalta apuaan tarjoaa kylän pastori Marius. Auttajien näkemykset eroavat suuresti toisistaan ja niin saadaan vastavoimien taistelutanner aikaiseksi.

Jotaarkka Pennasen ohjaus luottaa tekstiin eikä lähde kikkailemaan. Yhteen iltapäivään ja sitä seuraavaan yöhön sijoittuvien tapahtumien imu on dialogin rytmityksessä.

Visuaalisuuden merkitys korostuu ja niinpä kynttilöiden ja Jari Vuoren valojen leikillä tuetaan esitystekstiä, jonka oleellinen osa ovat Suvi Vasaman työstämät patsaat.

Tie lupaan olla oma itsensä

Alun kuva on arkinen, Elsa (Kirsi-Kaisa Sinisalo) on ajanut koko päivän ja kiukuttelee. Hän on kuitenkin nähnyt tarpeelliseksi tehdä uuvuttava matka saatuaan epätoivoisen kirjeen Heleniltä. Hiertävää tilannetta selvitellään ja ystävyyden reunaehtoja koetellaan.

Sinisalon Elsa on vahva, ohjeita vyöryttävä hahmo. Ilmaisu jää paikoin turhan päällekäyväksi.
Ritva Oksasen Helen on itseensä käpertynyt ja anteeksipyytelevä. Hän touhottaa nöyrästi ollakseen vieraalle mieliksi.

Juuri ennen väliaikaa saadaan näyttämölle pastori Marius (Heikki Kinnunen). Tästä alkaa varsinainen vääntö Helenin loppuelämän suunnasta. Kuva laajenee Helenin menneisyyden paljastuksiin ja kodin ulkopuolelle, ihmisten asenteisiin ja ennakkoluuloihin. 
Kirsi-Kaisa Sinisalo ja Heikki Kinnunen (© Terho Aalto)

Esityksen alusta asti aistin näyttämöllä jotain ristiriitaista. Iso näyttämö ei missään vaiheessa asetu mielessäni pieneksi huoneeksi, jollaiseksi teksti tilaa kuvaa. Viittauksenomaiset katto ja seinät eivät rajaa tilaa pihasta, jonne patsaat on pystytetty.

Toinen ristiriita liittyy Oksasen roolihahmoon. Ilmaisu ja tulkinta ovat kunnossa, vaikka ensi-illassa olikin vielä turhan paljon takertelua. Masennukseensa käpertynyt, homssuinen Helen ei ole uskottava, kun vahva silmämeikki ja hehkuvat kasvot kielivät jotain muuta.

Kinnunen  tekee pastori Mariuksen roolin vakuuttavasti. Vanhan miehen hahmo on kirjoitettu ristiriitaiseksi, ja Kinnusen läsnä oleva tulkinta tukee sitä vahvasti.

Se, että tapahtumat sijoittuvat eteläafrikkalaiseen kylään tekstin innoittajana olleen todellisen kuvanveistäjän vuoksi, ei ole merkityksellistä. Toisen rodun ja erilaisuuden vieroksunta on universaalia.  

Tie Mekkaan, symbolisesti tie lupaan olla sellainen kuin itsestä parhaalta tuntuu, on ehdottomasti katsomisen arvoinen näytelmä.

Hämeen Sanomat 17.3.2015

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Chicago

Metsäjätti

Hitler ja Blondi – SKT