maanantai 29. syyskuuta 2014

Vanja-eno /Kansallisteatteri ja Helsingin Kaupunginteatteri


 Hämeen Sanomat 24.9.2014


Vanhalle uskollinen ja sille uskoton Vanja-eno


Kansallisteatterin Anton Tšehovin Vanja-eno. Suomennos ja ohjaus: Paavo Westerberg. Lavastus: Markus Tsokkinen. Puvut: Pirjo Valinen. Musiikki ja äänisuunnittelu: Sanna Salmenkallio. Ensi-ilta Suurella näyttämöllä 17.9.2014.

Kristo Salminen (© Stefan Bremer)
Kaupunginteatterin Vanja-eno. Suomennos: Teemu Kaskinen. Ohjaus: Tamás Ascher. Lavastus: Zsolt Khell. Puvut: Györgyi Szakács. Ensi-ilta Pienellä näyttämöllä 18.9.2014.


Santeri Kinnunen, Iida Kuningas ja Marjut Toivanen
(© Tapio Vanhatalo)


Harvoin sama näytelmä saa Helsingissä ensi-iltansa kahdessa teatterissa samalla viikolla. Tšehovin Vanja-enosta on nyt nähtävissä kaksi täysin toisistaan poikkeavaa tulkintaa.

Kaupunginteatterin versiota voisi kuvailla vanhoille tulkinnoille uskolliseksi kun taas Kansallisteatterin versio on niille kovin uskoton.

Jo genren valinnat poikkeavat toisistaan. Kaupunginteatterissa luotetaan Vanja-enon koomiseen juonteeseen ja etsitään rehevää ilmaisua. Kansallisteatteri aukeaa avaruuteen ja pysyttelee monitulkintaisena, tarjoaa sananvälejä siinä missä sanojakin. 

Osin moniin ratkaisuihin vaikuttaa se, että toinen esitetään pienellä näyttämöllä ja toinen saa telmiäkseen suuren tilan.

Lavastus tulkinnan pohjana

PaavoWesterbergin Kansallisteatteriin ohjaama esitys on vahvaa kehojen teatteria, pulssia tunnustelevien roolihahmojen kipuilua.

Eera Aho ja Krista Kosonen (© Stefan Bremer)

Kaksikerroksinen valtaisa rakennus ei mielly maatilaksi vaan lohkeilee osin kirkoksi, kirjastoksi, kaupungiksi ja vanhojen näytelmien tapahtumapaikoiksi. Olen näkevinäni Julian Veronassa, kun Emmi Parviaisen Sonja kurkottelee parvekkeelta Astrovin (Eero Aho) perään.

Vaikka rakennelma on valtaisa, se on osin läpinäkyvä ja kevytrakenteinen. Kautta esityksen sen liikkuvat osat käyvät dialogia tekstin kanssa. Kaiken keskellä tököttää kuollut puu muistuttamassa ihmisen luontoon jättämistä jäljistä. 
Martti Suosalo (© Tapio Vanhatalo)

Unkarilaisen Tamás Ascherin Kaupunginteatterin tulkinnassa ollaan kuin vankilassa. Vahva leveälankkuinen lattia ulottuu katsomoon asti, ja katsojasta tulee osa kokonaisuutta.
Harmaat ja raskaat puuseinät tuntuvat tukehduttavan kaiken.

Roolihahmot huitovat ympärillään pörrääviä kärpäsiä loitommalle, on kuumaa ja kurjaa.
Kiinteän lavastuksen ratkaisu tuo mukanaan ongelman. Siirtymien ajaksi on laskettava väliverho ja yleisö joutuu odottamaan seuraavaa näytöstä pitkän tovin kummallisen musiikin soidessa.

Monet aikakaudet

Ascherin tulkintaa on juonen kannalta helpompi seurata. Siinä on vähemmän symboliikkaa ja aukkoisuutta. 

Jo puvustus paljastaa roolihahmojen statuksen, ja puheenparsi viimeistään. Teemu Kaskisen puhekielinen suomennos on taiten tehty. 

Westerbergin suomennos on myös onnistunut. Hänen ohjauksessaan kaikki roolihahmot ovat piirilääkäri Astrovia lukuun ottamatta pukeutuneet mustavalkoisiin, eri aikakausia edustaviin asuihin. 

Molempiin versioihin on kudottu ajattomuus. Moottorit pärisevät ja radiotaajuuksia kuunnellaan, mutta hevosellakin on vielä paikkansa.

Kansallisteatterin vahvistettu ääni aiheuttaa välillä puheen puuroutumista eikä repliikeistä tahdo saada selvää. Tämä ongelma vältetään mikrofonittomassa Kaupunginteatterin versiossa.

Hienovireinen haastaa suoraviivaisen

Kansallisen Vanja-eno on hienovireinen ihmissuhteiden kudelma. Siinä tullaan iholle, annetaan toden ja haaveiden sekoittua toisiinsa intohimoisesti. 

Emmi Parviainen (© Stefan Bremer)
Eero Aho työstää Astrovin vereslihalla, käheyteen asti. Krista Kosonen on Jelenana vahvasti läsnä, rimpuilee, mutta valitsee normien mukaisen elämän professorin (Heikki Nousiainen) rinnalla. Professorin ponihäntäpäinen kovishahmo mietityttää.

Kristo Salmisen Vanja-eno on jäyhä ja hitaasti syttyvä, Emmi Parviaisen Sonja läpäisee tunneskaalat komeasti kokonaisilmaisullaan. 

Kaupunginteatterin lavalla liioitellaan ja luodaan tyyppejä, jotka kompastelevat toisiinsa. Astrovina velmuilee liukkaan notkeasti Martti Suosalo. Santeri Kinnunen tekee vahvan, elämän tyhjyyttä tuskailevan Vanjan ja Esko Salminen lataa professorina täyslaidallisen itseriittoisuutta. 

Tämän version naiset ovat ulkokohtaisia. Oudon kulmikas Maria (Tiia Louste), tyylikkäänä koreileva, diiva Jelena (Anna-Maija Tuokko) ja sisäänpäin kutistuva Sonja (Iida Kuningas) jäävät omiin lokeroihinsa.

Kummankin version humalakohtaus on traagisuudessaan perikoominen, ja oivaltavan energinen.

Kaupunginteatterin maanläheisemmän version ääreltä lähtee kepein mielin. Kansallisteatterin kuoromusiikin maustama ja sade-efektien täyttämä kokonaisuus jättää ikään kuin ilmaan, pakottaa pohdintaan.



Iida Kuningas, Esko Salminen, Santeri Kinnunen ja Marjut Toivanen (© Tapio Vanhatalo)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti