Ilmasilta – Kansallisteatteri

Ilmasilta on ajankohtainen ja aihetta syvältä ruopiva    

Paula Salminen: Ilmasilta. Ohjaus Saana Lavaste, dramaturgia Minna Leino, lavastus Sampo Pyhälä, pukusuunnittelu Saija Siekkinen, valosuunnittelu Ville Toikka, äänisuunnittelu Saija Raskulla. Kantaesitys Kansallisteatterin Willensaunassa 13.2.2020.

Pyry Nikkilä, Pirjo Luoma-aho ja Alina Tomnikov © Katri Naukkarinen


Mitä ihminen ajattelee kuultuaan ja nähtyään jatkuvasti uutisia pakolaisleireiltä? Kun auttamishalu herää, mitä silloin tulee ensimmäisenä mieleen? Hyvä syy roudata vanhat ja kulahtaneet vaatteet avuksi. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, eikä haittaa, vaikka vaatteet olisivat vähän huonokuntoisempiakin, ja vähän likaisia, kyllä ne sinne leireille kelpaavat. Tai voisiko viedä omenahilloa, kun sato on ollut runsas eikä lapsetkaan halua ottaa vastaan?

Jotakuinkin tuollaisesta asetelmasta lähtee liikkeelle Paula Salmisen kirjoittama Ilmasilta-näytelmä. Willensaunan näyttämö on ääriään myöten täynnä joutavien vaatteiden läjiä. Pirjo Luoma-ahon esittämä vanha nainen istuu sohvallaan sukkuloiden tv-kanavalta toiselle ja tuskaantuu joka paikasta suollettuun samanlaiseen uutisvirtaan. Lapsetkin ovat kaukana ja kiireisiä eivätkä ehdi jutella puhelimessa, joten jäljelle jää vain säähavaintojen tekeminen ja luonnossa liikkuminen. 

Vai olisiko sittenkin jotain muuta tehtävissä? Nainen päättää ottaa osaa avustustoimintaan ja painelee vapaaehtoistoiminnan varikolle. Juuri tässä kohtaa katsoja tuntee piston sydämessään: säkkitolkulla käyttökelvotonta hyväntekeväisyyteen tuotua tavaraa. Eikä se omenahillokaan sinne kuulu.

Saana Lavasteen ohjaaman näytelmän koko kuvasto repeää tämän jälkeen auki. Olemme me täällä ja sitten ovat ne muut, toisenlaiset toisaalla. Ja auttaminen, se ei ole ollenkaan helppoa. Vaatekasojen turhuus muuttuu paljon rankemmiksi murheiksi. Paikan päälle lähtevät auttajatkaan eivät aina osaa sitä etukäteen aavistaa.

Kolme näyttelijää urakoi kaikkia mahdollisia rooleja, niin täällä kuin toisaalla ja apunäyttelijöiksi koppastaan käsiin näyttämön esineistöäkin. Minivarjokuvina juoksevat filmit tuovat isoja ihmismassoja mukaan. Mittakaavat saadaan huijattua valoilla ja ja varjoilla mainiosti pienellä näyttämöllä. Kautta linjan näkyvillä ja piilossa oleva kulkee jännitteisenä juonteena. Se ilmenee myös roolihahmojen identiteeteissä, valintoihin ja toimintatapoihin vaikuttavina tekijöinä. 


Pyry Nikkilä © Katri Naukkarinen

Vanhan naisen poika (Pyry Nikkilä) on avustusleirillä kirurgina. Alkeellisissa olosuhteissa mitataan niin työssä jaksamista kuin eettisiä kysymyksiä. Mitä tehdä synnytyksessä kuolleen, paperittoman naisen juuri syntyneelle lapselle, jota kukaan ei kaipaa? Leikkaussalin toimintaa kuvataan erinomaisen kekseliäästi. En paljasta kuinka, mutta siitä ei puutu vauhtia, tunnetilojen vaihdoksia eikä oikeastaan mitään. Ratkaisu on suorastaan nerokas.

Naisen vammautunut urheilijatytär (Alina Tomnikov) lähtee myös pakolaisleirille ja törmää toisenlaisiin ongelmiin. Kulttuurit törmäävät, naisen paikka ja asema valottuu puhtaiden lakanoiden ympäröimänä uudella tavalla. Törmäys on yllättävä ja riisuu avustustoiminnan ympäriltä kaikki kauniit kääreet. Tietämätön saa aikaiseksi pahaa vaikka hyvää tarkoittaakin.

Paikoin kerronta kulkee hieman hitaasti, mutta pääosin pysytään tempossa, joka jaksaa pitää mielenkiinnon herpaantumattomana. Äänimaisema on erinomainen ja sillä on tärkeä rooli kokonaisuudessa. Esityksen loputtua katsojat lähtevät myös matkalle kohti kriisipistettä, tai kulkevat ainakin kohti lentokonetta vievää käytävää pitkin. 

Se mitä mietin, on Luoma-ahon vanhan naisen ilmaisu näytelmän alussa, sillä siitä on tehty höpsähtäneen oloista. Miksi? Kun nainen lopussa ymmärtää maailmaa  enemmän, hänen ilmaisunsa on aivan toisenlaista. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Chicago

Metsäjätti

Sibelius – kohtalonyhteydet