keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Aamu



Pianistin hymytön perhepotretti

Aamu. Preludi c-molli op. 10. Teksti ja ohjaus Michael Baran. Dramaturgia: Eva Buchwald. Visuaalinen suunnittelu: Kimmo Viskari. Valo- ja videosuunnittelu: Kalle Ropponen. Äänisuunnittelu: Kristian Ekholm. Kantaesitys Kansallisteatterin Willensaunassa 11.3.2015.
 
Seela Sella (© Tuomo Manninen)
Näyttämön valokeilassa on viimeistä piirtoa myöten täydellinen taiteilija, ja viistosti taustaseinällä hänen tarkkareunainen varjonsa. Väliverhon takana odottaa yleisö. Pian jäähyväiskonserttiaan soittamaan astuva Alma Knif purkaa ramppikuumeen valtaamana tuntojaan.

Kansallisteatterin Aamu-näytelmä kuvaa maailmankuulun pianistin suhdetta taiteeseen ja omiin tyttäriin kautta linjan valon ja varjon kautta. On paljas ja piilossa oleva. 

Alman tunteet ovat aina taipuneet vain taiteelle. Hänen elämänsä merkitykset kiinnittyvät sormituksiin koskettimilla, sointuihin ja juoksutuksiin. Äidiksi Almasta ei ole ollut.
Michael Baranin teksti painelee yksin jätettyjen tytärten kipupisteitä, mutta jättää äidin todelliset motiivit paljastamatta.  

Keltasävyisessä taiteilijalämpiössä puhutaan taiteesta, luomisen tuskasta ja elämän tarkoituksesta.  

Kielirekisterin törmäyksiä

Näytelmän tunnelma jäähyväiskonsertin alla on hektinen. Alina (Terhi Panula) on toimittaja ja yrittää tehdä äidistään henkilöhaastattelua. Aura (Cecile Orblin) on säveltänyt äitinsä konserttiin preludin, johon tekee tuskaantuneena viimehetken korjauksia.
 
Terhi Panula (© Tuomo Manninen)
Dramaturgisesti esitys antaa tytärten taustoittaa Alman toimintaa turhan paljon, sillä kuvailut syövät yllätyksellisyyttä. Seela Sellan Alma ilmestyy paikalle tiukassa nahkapuvussa ja piikkikorkoisissa kiiltonahkasaappaissa. Ikäänsä vieroksuva diiva on juuri niin kolea kuin on kuvattu. 

Panulan ja Sellan dialogi on eloisaa, vaikka tähden koppava ja piikittelevä sanailu onkin paikoin epäuskottavaa. Orblinin Aura on mielenkiintoinen, rauhaton hahmo, mutta roolityö tuntuu pakotteiselta.

Baran käyttää kielen erilaisia rekistereitä. Monologien psykologisen syvä pohdinta törmää dialogeissa arjen ilmaisuihin, jopa puujalkavitseihin. Nämä törmäykset ovat hämmentäviä eikä niiden merkitys täysin avaudu.

Oman mausteensa naiskolmikon äiti-tytär -pohdintoihin tuo paikalle saapuva putkimies, joka rustaa vihkoon runoja. Heikki Pitkänen tekee mainion rennon filosofoivan duunarin. 

Pianistin perhepotretti on hymytön ja esittää kysymyksiä, joihin kukaan ei vastaa. Uuden alun, äidin ja tytärten kohtaamisen mahdollisuus mainitaan moneen kertaan, mutta teksti jää pyörimään omaa ympyräänsä.


Julkaistu Hämeen Sanomissa 17.3.2015



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti