maanantai 24. marraskuuta 2014

Humiseva harju


 Hämeen Sanomat 22.11.2014  

Kauhuromantiikkaa koomisilla mausteilla


Emily Brontën Humiseva harjun pohjalta dramatisoinut Lija Fischer. Ohjaus: Maiju Sallas. Koreografia: Jens Walentinsson. Musiikin sävellys ja sovitus: Antti Paranko. Lavastus: Eira Lähteinen. Puvut: Satu Suutari. Ensi-ilta Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämöllä 19.11.2014.

Liisa Peltonen ja Jerry Mikkelinen © Tommi Kantanen

Yli sata vuotta on luettu ja sittemmin katseltu Emily Brontën sydänjuuria myöten riipaisevaa tarinaa, jonka tapahtumapaikkana on nummimaisema. Sen kivikkoisessa maastossa todistetaan kaiken läpäisevää rakkautta, joka syöksyy vääjäämättä kohti tuhoa.

Humiseva harju on jaksanut kiinnostaa niin tekijöitä kuin lukijoita. Raastavan parisuhteen synnyttämä yltiöpäinen koston teema tarjoaa ronskin annoksen tunnetta laidasta laitaan. 

Maiju Sallaksen Hämeenlinnaan ohjaama näyttämöversio on eriskummallinen tyylilajien sekoitus.

Dialogin rinnalle on tuotu tanssillisuutta, nukketeatteria ja musiikkia. Dialogi itsessään on välillä  todesta otettavaa ilmaisua, mutta sukeltaa välillä varsin omintakeisiin maailmoihin. Liioittelulle annetaan siivet ja lopputulos saa paikoin koomisia piirteitä.

Markus Virtanen, Jens Walentinsson ja Johanna Reilin © Tommi Kantanen
Esitys näyttäytyy minulle kuin aikuisille suunnattuna satuna. Siinä on jopa kertoja, joka tarjoaa näyttämättä jääneet juonenkäänteet katsojalle.

Olen näkevinäni kaikuja Disneyn piirretyistä elokuvista ja viittauksia vanhoihin satuihin. Tulkintaan usuttavat hahmojen ulkoinen olemus sekä yliluonnollisen materiaalinen läsnäolo.

Eira Lähteisen lavastus toimii hyvin kahden kartanon välisenä taistelutantereena, niin fyysisenä paikkana kuin ihmismielen maisemana. 


Kikat ja konstit vievät huomion

© Tommi Kantanen
Näytelmän alku on tanssikohtauksineen mystinen. Siitä siirrytään kauhutaloksi valaistuun Earnshawn tilaan. Vähitellen talo maalautuu lämpimään valoon ja taloudenhoitaja Nelly (Johanna Reilin) aloittaa tarinansa.

Isä Earnshaw tuo markkinoilta likaisen pojan, jonka ottaa kuin omakseen. Isän hahmo on minulle käsittämättömäksi jäävä valtava päätön palttoo. 

Cathy-tytär kiintyy poikaan, mutta hänen veljensä Hindley ei, sillä hän tuntee jäävänsä syrjään. Isän kuoltua Hindley ajaakin Heathcliff-nimen saaneen tulokkaan tallipojaksi.

Cathyn ja Heathcliffin leikki muuttuu vuosien myötä rakkaudeksi, joka ei voi saada täyttymystä avioliittona. Tämä on koko tarinan sydän, joka pumppaa kohtalon käänteisiin kieroilua, julmuutta, tuskaa ja kylmyyttä.

Esitys hämmentää. Niin on varmaan tarkoitettu. Tyylilajien sekoitus saa kuitenkin aikaan sen, että kiinnittää enemmän huomiota konsteihin ja kikkoihin kuin sanomaan.


Epätasaista näyttelijäntyötä

Liisa Peltonen on näyttelijä, joka tuntuu tekevän jokaisen roolinsa uskottavan häikäisevästi. Niin nytkin. Hänen Cathyn ja Catherinen hahmonsa saavat vastaansa epätasaisen joukon.

Reilinin kertoja-Nelly on vakaa ja viisas nainen, joka lunastaa paikkansa.

Markus Virtasen nuori Heathcliff on myös ehjä kuva. Aleksi Aromaan heitteille jätetty lapsi-Hareton rakennetaan karkean kielen kautta.

Jaksan ihmetellä, että ihmisiä naurattaa niin suunnattomasti, kun lapsi sanoo näyttämöllä: vittu, perkele, saatana. 

Sinikka Salminen, Liisa Peltonen ja Reidar Palmgren © Tommi Kantanen
Maiju-Riina Huttusen nuori Cathy on eteerinen hahmo, joka jää vaeltamaan näyttämölle läpi esityksen. Hän laulaa komeasti itse suomentamansa Kate Bushin Wuthering Heights. Tosin syy sisällyttää tuo laulu näytelmään jää epäselväksi.

Muut roolit jäävät yksinkertaisesti kalpeiksi. 

Kokonaisuus jättää kiusallisen olon. Traagisten tuntojen keskeen heitetyt hilipatahippan-tanssi, tyynyjen ja nukkehahmojen kanssa leikkiminen ja koominen aines sekoittuvat keitokseksi, josta en löydä logiikkaa.

Jos haluttiin satu, olisi pitänyt panna vielä suurempi vaihde päälle.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti