Vuosisadan rakkaustarinat


 Hämeen Sanomat 18.9.2013

Märta ja Henrik Tikkasen tekstit kohtaavat


Vuosisadan rakkaustarinat on kulttuurihistoriallisesti merkittävä näytelmä

Seppo Parkkinen: Vuosisadan rakkaustarinat. Märta Tikkasen ja Henrik Tikkasen teosten pohjalta. Ohjaus: Kaisa Korhonen. Lavastus: Kati Lukka. Puvut: Tarja Simonen. Musiikki: Altti Uhlenius. Valosuunnittelu: Kalle Ropponen. Äänisuunnittelu: Jani Peltola. Kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 11.9.2013.

Cécile Orblin, Petri Manninen ja Terhi Panula (Kuva Stefan Bremer)

Näyttämö avautuu tyhjänkalseana, kuin remontissa oleva tila, jonka seinistä on revitty vanhat tapetit pois. Myöhemmin seinät värittyvät kulloistenkin asujiensa näköiseksi. 

Noille seinille talttuvat villit ja ryntäilevät sanat, joita lentää kirjoituskoneesta parisuhteen tunnemylläkässä. Sinne piirtyy myös Henrik Tikkasen kuvitusta, ajatuksia naisesta.

Tarina on Märta Tikkasen näkökulmasta koottu kolmen sukupolven kronikka, josta Seppo Parkkisen dramatisointi seuloo naisen asemaan liittyvää aineistoa.

Miksi isoäiti suostui synnytyskoneeksi miehen liehuessa maailmalla? Miksi äiti suostui kirjoittamaan oppikirjojaan ilman omaa työpöytää?

Pirjo Luoma-aho, Jussi Lehtonen ja Linda Wiklund (Kuva Stefan Bremer)
Märta on roolihahmona näyttämöllä kaiken aikaa, penkoo sukukirstusta menneisyyttä ja tuo näyttämölle haudantakaista väkeä kalvakoine kasvoineen. Punahilkka-satu sitoo tapahtumia toisiinsa.

 Historiallinen osuus on varsin pitkä ja aikahypyissään keskittymistä vaativaa. Kronologiaa puhkovat Märtan ja Henrikin nopeat kohtaamiset.

Cécile Orblin ja Petri Manninen (Kuva Stefan Breer)

 

Cécile Orblin taipuu hienosti Märtaksi

 

Kaisa Korhosen ohjaama esitys on linjakas ja tarkka. Se tuo näyttämölle realismia välttelevää kuvaa, mielen myrskyjä hurjan rakkauden puristuksessa. 

Altti Uhleniuksen lauluissa on kaikuja 60-luvun poliittisesta musiikista. Ne ovat  kulmikkaita kuten näytelmän äkkijyrkät mutkat. 

Cécile Orblinin Märta on hieno roolityö. Herkkänä ja hurjana hän heittäytyy dialogiin menneisyyden kanssa, etsii todistusaineistoa omaan käyttäytymiskoodiinsa. Suvun naiset näyttävät naineen aina itsekkäitä ja empatiakyvyttömiä miehiä.

Näytelmä on parhaimmillaan Märtan ja Henrikin suhdetta kuvatessaan. Henrikin susimies raatelee ja rakastaa. Märtan ymmärrys venyy. Hän sietää, kuten aiemmat sukupolvet.

Petri Mannisen Henrik tuo näyttämölle täyslaidallisen epävarmuuden synnyttämää vimmaista itseriittoisuutta. 

Teattereiden tendenssi pitkiin esityksiin näyttää jatkuvan. Tätä näytelmää voisi tiivistää eikä kokonaisuus silti kärsisi. Yli kolmetuntinen intensiivistä keskittymistä vaativa esitys puuduttaa väistämättä.
Cécile Orblin ja Petri Manninen (Kuva Stefan Bremer)


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Chicago

Metsäjätti

Hitler ja Blondi – SKT