Tyttö, joka käveli – Kansallisteatteri


Kiehtova matka kolmen naisen kanssa

Tyttö, joka käveli, käsikirjoitus ja ohjaus Michael Baran. Dramaturgi: Eva Buchwald. Visuaalinen suunnittelu: Kimmo Viskari. Valosuunnittelu: Aslak Sandström. Musiikki ja äänisuunnittelu: Kristian Ekholm. Kantaesitys Kansallisteatterin Willensaunassa 14.3.2018. 
 
Seela Sella, Aksa Korttila ja Pirjo Määttä © Tuomo Manninen
Tuskin koskaan olen Willensaunassa joutunut pitämään tarkkaavaisuuttani niin tiukalla kuin Michael Baranin Tyttö, joka käveli -näytelmää katsoessani. Teksti on niin tiheää, että hetken herpaantuminen pudottaa helposti jotain oleellisen tärkeää pois. Ei ole aikaa myöskään miettiä, mitä monet mikrofonit ja muu rekvisiitta merkitsee. Sen aika on myöhemmin.

Joan Baez laulaa Diamonds and Rust -biisin esityksen alussa ja yksi näyttelijöistä käväisee säätämässä jotain laitetta. Aivan kun olisi alkamassa eräänlainen tiedotustilaisuus. Baezin ääni vie väistämättä aikaan, jolloin naiivin optimistisesti uskottiin maailman parantamiseen rauhanomaisesti, ja laulun sanat kertovat muistoista.

Muistojen virtaan astuvat myös näytelmän nuori Eret (Aksa Korttila) ja hänen naapurinsa Edith (Pirjo Määttä), jotka törmäävät sattumalta kadulla, kun Eret palaa yhdeltä pitkältä kävelyretkeltään. Molemmat ovat omalla tavallaan eksyksissä elämänsä kanssa. Eretin opettajaopinnot ovat alkaneet tuntua turhilta haastavan opettajasijaisuuden jälkeen. Edithin näytelmäkirjailijaura on katkennut yhden mahdottoman käsikirjoituksen vuoksi.

Törmäystä seuraa hämmennys ja odottamaton ystävystyminen, jonka seurauksena aikaa vietetään yhdessä Edithin hulppeassa asunnossa kirjojen, muistiinpanojen ja c-kasettien keskellä. Edith on kerännyt haastattelemalla näytelmän kolmannen naisen, Ewan (Seela Sella) muistoja, joiden kauhistuttavuus on ollut liian raskasta purkaa tekstiksi.

Kahden yksinäisen naisen keskusteluissa, jotka esityksessä ovat lähinnä monologeja, avautuu portti juutalaisvainoihin, mutta myös Michael Baranin omien opiskeluaikojen Teatterikorkeakouluun ja etenkin sen opettajiin, Turkkaan, Nyytäjään ja Parviaiseen. Edith on ollut heidän oppilaansa eivätkä hänen ideansa ole saaneet profeettojen hyväksyntää. 

Kävelemisen teema toistuu Ewan pitkässä marssissa läpi metsien, soiden ja ryteikköjen, kun hän käveli pelastuakseen polttouuneilta. Samalla tavalla kertautuu ihmisen muistojen merkitys, ymmärryksen mahdollisuus ja se, miten unohdetaan uudelleen.

Näyttämö on kiehtovalla tavalla epälooginen. Takaseinä on pramean asunnon katto, josta roikkuvat kristallikruunut, joten lavalla tapahtuva on kuin seinille ripustettu dokumentaarinen näyttely. Myös mikrofoni- ja erilaisten tallenteiden määrä sekä kirjapinot usuttavat tulkitsemaan tekstiä todistemäärän kautta.

Kunkin ajan henki on voimakkaasti läsnä. Se määrittelee oikean ja väärän, arvostetun ja arvottoman. Teksti on vakavaa, mutta rypyttää edellisen sukupolven tekemisiä ja asioita koomiseen muotoon. 

Näytelmän naiset on puettu mustiin ajattomiin asuihin, joiden monista kerroksista löytyy niin villaa kuin pitsiä. Ja näiden naisten askeleet eivät kopise, sillä he liikkuvat villasukissa, ikään kuin varotoimena, ettei kukaan häiriinny. Kolme E:tä, Ewa, Edith ja Eret kuljettavat tarinaa, jossa historia muistuttaa olemassaolostaan, vaikka internet toisin väittäisi. Pitää vain etsiä oikeat lähteet ja muistaa.

Baran on kirjoittanut kunkin roolin omalla erityisellä tavalla syväksi ja koskettavaksi. Kielellä leikittely on herkullista. Teksti on musiikkia. Ja tämän musiikin Sella, Korttila ja Määttä tulkitsevat hienovireisen tarkasti.

Esitys ei ole kevyt eikä viihdyttävä, vaan kulkee ankaria polkuja ja vaatii nyanssien tarkkaa havainnointia.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Julia ja Romeo – Kansallisteatteri

Muodonmuutos/Ryhmäteatteri