Rakastunut Shakespeare – HKT

Lempeä, arvoja ja teatterin historiaa

Mark Norman & Tom Stoppard: Rakastunut Shakespeare. Näyttämösovitus: Lee Hall. Musiikki: Paddy Cunneen. Suomennos: Reita Lounatvuori. Ohjaus: Kari Arffman. Dramaturgia: Merja Turunen. Koreografia: Jyrki Karttunen. Lavastus: Katariina Kirjavainen. Puvut: Elina Kolehmainen. Valosuunnittelu: Petteri Heiskanen. Äänisuunnittelu: Eero Niemi. Suomenkielinen kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 25.1.2018.

 

Miila Virtanen ja Heikki Ranta © Tapio Vanhatalo

Mistä muusa, kun tekstiä ei synny vaan kielikuvat karkaavat? Tämän ongelman kimpussa kirjailija repii hiuksiaan Rakastunut Shakespeare -näytelmän alkumetreillä. Kirjoittamisen tuska on konkreettinen, sillä näytelmä on jo luvattu Rose-näyttämölle, ensi-ilta on tuota pikaa ja rahaa esitykseen lainannut koronkiskuri roikkuu niskassa.

Näin elettiin 1500-luvun Lontoon teatterimaailmassa, jossa yksityishenkilöt omistivat näyttämöt, ja näytelmiä kirjoitettiin ajan maun ja normien mukaan. Kuningatar hoveineen esitti toiveitaan eikä niiden taustalla ollut draaman korkea taso. Kun kuningatar halusi koiran näyttämölle, se tuotiin sinne.

On haaste tehdä Mark Normanin ja Tom Stoppardin seitsemän Oscarin elokuvasta näyttämösovitus. Liukkaasti Lontoossa liikkuvaa tekstiä on hankala esittää niin, ettei juoni kärsi.

Kari Arffmanin ohjauksen ensimmäinen puolisko menee tyyppigallerian esittelyyn sekä ajan tapojen ja arvojen tutkailuun. Arvoilla on tärkeä rooli eivätkä ne loppujen lopuksi turkasen paljon eroa tämän päivän menosta.

Raha on valtaa, kieroilu ja varastaminen jokapäiväistä ja kilpailla saa keinoja kaihtamatta. Ja mikä olisi oivallisempi naisen aseman tutkailupaikka kuin keskiajan teatteri, jonka lavalle naisella ei ollut pääsyä. Myöskään Me too -teemaa ei pääse karkuun esitystä katsoessaan. Rakastunut Shakespeare on samalla tavalla iätön kuin mestarin itsensä kirjoittamat näytelmät.

Katariina Kirjavaisen lavastus korostaa valta-asetelmia ja tuo julkisen ja yksityisen tilan suhteen hyvin esiin. Näyttämön peruspilareina ovat lukuisat palatsien pylväät ja kirkon holvikaaret. Näille muut tilat ovat alisteisia.

Tässä maisemassa nuori neito Viola (Miila Virtanen) haluaa näyttämölle, vaikka jo säätynsä vuoksi on sinne sopimaton. Näyttelijän ammatti ei ole arvostettu ja nainen näyttämöllä suorastaan rikos. Violan intoa ei lannisteta vaan hän naamioituu mieheksi ja saa pestin Thomas Kentinä Romeo ja Julia -näytelmään.

Shakespeare (Heikki Ranta) on nähnyt teatterin nurkilla norkoilevan kauniin neidon ja rakastuu tulisesti. Kipunoiva lempi lomittuu Violan perheen valitseman lordi-sulhaskandidaatin (Mikko Vihma) vierailujen kanssa.

Väliajan jälkeen esitys jämäköityy ja saa sävyjä. Juoni etenee selkeämmin ja nähdään muutama herkullinen kohtaus.

Roolisuorituksista nousee nasevimmaksi Heidi Heralan imettäjä, joka varjelee suojattiaan epätoivoisissa tilanteissa.

Nuori pääpari on herttainen, mutta jään kaipaamaan mausteisempaa tulkintaa. Rose-teatterin omistajana Jari Pehkonen uskoo ihmeisiin viivästymisten ja katastrofien keskelläkin. Luca Elshout vie antaumuksella näyttämölle halajavan katupojan roolia.

Elina Kolehmaisen puvustus on värikästä katseltavaa. Joukkokohtauksissa syntyy mehukasta aikalaiskuvausta.

Näytelmällä on merkitystä nimenomaan teatterihistorian kannalta. Shakespearen rinnalla nähdään hänen esikuvansa Christopher Marlowe (Tuukka Huttunen). Teatterin lumo on vielä kaukana, kun kilpailevia näyttämöjä syntyy ja kaduilta ja kapakoista haalitaan näyttelijöitä.

Hämeen Sanomat 27.1.2018