Mannerheim ja saksalainen suudelma/HKT

Suomen kohtalonhetket tiiviinä pakettina

Juha Vakkuri: Mannerheim ja saksalainen suudelma. Ohjaus ja sovitus Kari Heiskanen. Lavastus Antti Mattila. Puvut Elina Kolehmainen. Valosuunnittelu Mika Ijäs. Äänisuunnittelu Eradj Nazimov. Videosuunnittelu Toni Haaranen. Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 25.10.2017.

 

Asko Sarkola ja Tommi Rintamäki © Tapio Vanhatalo

Helsingin Kaupunginteatteri tarttuu Suomi 100 -teemaan Juha Vakkurin Mannerheim ja saksalainen suudelma -näytelmällä. Tekstissä astutaan piirun verran marsalkan yksityishenkilön näkökulmaan, mutta fokus on kuitenkin Suomen luotsaamisessa tunnustetuksi itsenäiseksi valtioksi ja myöhemmin jatkosodan kohtalonhetkien kuvauksessa.

Pääosin ollaan saleissa ja komentokeskuksissa, joissa päätöksiä tehdään. Nimiparaati menisi helposti ohi, ellei taustalle heijastettaisi autenttisia kuvia ja tekstejä. Vaikka tapahtumia on kerrattu monissa aiemmissa näytelmissä ja osa historian henkilöistä on tuttuja, nopeatempoinen esitys vyöryttää melkoisen joukon niin suomalaisia kuin saksalaisiakin nimiä näyttämölle.

Jakautuneen kansan ahdinkoa selvittelevät näytelmän alussa Mustion kartanon herra Hjalmar Linder (Pertti Sveholm) ja Mannerheim (Asko Sarkola). Linder on humaani hahmo muuten kovin sotilasvaltaisessa ja valtiohallinnollisessa joukossa, ja lisäksi hän on tarkkanäköinen aikalaishavainnoija.

Linderin kautta esitystekstiin saadaan myös lemmenjuova, kun Mannerheim rakastuu Kitty LInderiin (Kirsi Karlenius). Vuosia jatkunut suhde päättyy, kun Mannerheimin entinen puoliso Anastasia (Helena Haaranen) ei anna avioeroa.

Kari Heiskasen ohjaama esitys on todella tiivis historian oppitunti. Se ei ole paperinmakuinen eikä pölyinen, mutta mitään uusia, shokeeraavia näkökulmia se ei tuo esiin. Suomen historiasta erityisesti kiinnostuneelle teksti aukeaa parhaiten.

Suuria joukkokohtauksia ei ole, joten lavastuksen tyyli on viittauksenomainen. Alkupuolen näyttämökuva on kuin juuri itsenäistyneen maan jäsentymätön tila. Erilaisia tuoleja sikin sokin pitkin suurta näyttämöä. Vuosi on 1918 ja kansa kaikkea muuta kuin yhtenäinen.

Vähitellen tuolien tyylit ja asetelmat muuttuvat, kun liikutaan muualla Euroopassa ja kun toisen maailmansodan loppuselvityksiä tehdään.

Sarkolan Mannerheim ei pelkästään äkseeraa vaan käyttää useampia rekisterejä. Lisäksi hän viljelee kosolti ironiaa. Vakkuri ei ole kirjoittanut Mannerheimiaan pelkäksi sankariksi. Horjahduksia on mukana.

Koska suurin osa roolihahmoista on univormupukuisia sotilaita, määrittyy ilmaisu sen mukaan. Diplomatia sukkuloi käskyjen väleissä. Kaivattua kevennystä sotilasaksenttiin tuovat kohtaukset, joissa ollaan komentokeskuksen ulkopuolella. Esimerkiksi Mannerheimin matka Hooverin (Eero Saarinen) luokse keskustelemaan ruoka-avusta on sellainen.

Näyttelijäntyö on rikkeetöntä. Pitkälle aikajaksolle asettuva kuvaus on napakka kokonaisuus, jossa ei jaaritella.Pieni näyttämö olisi ehkä riittänyt, sillä esitys jää suurella näyttämöllä etäiseksi.

Hämeen Sanomat 1.11.2017