sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Kenraali ja Casanova

Teksti kaipaisi siivoamista mutta näyttelijäntyötä voi vain ihailla


Pasi Lampela: Kenraali ja Casanova. Ohjaus: Pasi Lampela. Lavastus ja puvut: Markus Tsokkinen. Valosuunnittelu: Mika Ijäs. Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov. Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä 31.8.2016.
Saija Lentonen ja Santeri Kinnunen © Yehia Ewais

Eletään 1700-luvun loppua, ja Napoleonin nostattamat tuulet julistavat uudenlaista yhteiskuntajärjestystä. Euroopan joka kolkassa soditaan ja valtioiden rajoja koetellaan.

Pieni böömiläinen Treplizin kylä kylpylöineen saa vieraakseen kuningas Kustaa III:n maanpetturuudesta kuolemaan tuomitseman kenraali Georg Magnus Sprengtportenin. Upseerismies on tullut hoidattamaan taistelussa saatuja vammoja ja on nyt Katariina Suuren alamainen.

Samaan kylään on ajautunut myös kuuluisa viettelijä Giacomo Casanova, joka kirjoittaa elämäkertaansa raihnaisena ja unohdettuna kirjastonhoitajana. Yhteistä näille miehille on se, että kumpikin on parhaat päivänsä ohittanut, joskin Sprengtporten on hieman nuorempi ja haaveilee yhä uralla etenemisestä. Ja historia mainitsee Sprengtporteninkin olleen naistenmiehen maineessa.

Myös markiisitar de Bois on paennut Pariisin vallankumousta Trepliziin. Casanova tutustuttaa toisiinsa markiisittaren ja pohjoisen jäyhän upseerin ja heidän välilleen syntyykin kangerteleva suhde.

Pasi Lampelan Kenraali ja Casanova -näytelmä punoo juonen, jossa päähenkilöt haikailevat mennyttä. Rahan, vallan ja rakkauden aihiot läpäisevät koko esityksen, mutta rihmoja kudotaan niin moneen suuntaan, että kokonaisuus jää risaiseksi.

Teksti leikittelee faktan ja fiktion välimaastossa ja sitä ympäröi maaginen atmosfääri. Konkreettisesti magiaa tuo Jouko Klemettilän verrattomasti esittämä epäkelpo maagikko-oopperalaulaja Herman Götz. Näen tässä hahmossa koko näytelmää värjäävää pelaamisen ja naamioitumisen tematiikkaa. Muitakin signaaleja tuohon suuntaan on, joten ääneen lausuttu elämän teatteriluonne on täysin turha ja sen olisi voinut tekstistä hyvin jättää pois.
Santeri Kinnunen ja Pekka Laiho © Yehia Ewais

Päärooleissa on kaksi vahvaa näyttelijää, Santeri Kinnunen ja Pekka Laiho. On riemastuttavaa nähdä ilmaisua, jossa teksti ja hahmo ovat yhtä. Kinnusen Sprengtportenista on tehty alkuun kovin räyhäävä ja yksitotinen, mutta esityksen edetessä sävyjä syntyy lisää. Laihon Casanova kärsii, riutuu, leikittelee, kiistää ja alistuu – katsoja kiittää.

Saija Lentosen markiisitar ottaa tilan petettyä viettelijättärenä ja tekee roolin uljaasti. Roolihahmo jää kuitenkin kolmanneksi pyöräksi kenraalin ja Casanovan välissä eikä selkeää paikkaa oikein löydy. 

Kaiken kaikkiaan jokaista näyttelijää voi kiittää selkeästä artikulaatiosta, mikä ei nykyään ole lainkaan itsestäänselvyys.

Markus Tsokkisen lavastus kuvaa aikakautta ja on samalla symbolinen. Etenkin loppukohtauksen taustan kulahtaneet ja reikäiset väliverhot antavat katsojalle tulkintamaastoa.

Tsokkinen on myös puvustanut näytelmän ja päähenkilöiden asujen varsin pieniin muutoksiin kiteytyy paljon merkityksiä. Markiisittaren valkoiset kengät vaihtuvat lopussa kultaisiin ja Sprengtportenin nuhjuinen asu puhtaaseen, ja olkapäilleen se on saanut muhkeat epoletit. Maallinen hyvä on lisääntynyt, mutta entä henkinen? 

Aura Visalan cembalosäestys koristelee näytelmän maailmaa viehkosti.
Jouko Klemettilä © Yehia Ewais





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti