sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Luonnon laki koskettaa, mutta rientää turhan moneen suuntaan


Kari Hotakainen: Luonnon laki. Dramatisointi: Sami Keski-Vähälä. Ohjaus: Milko Lehto. Lavastus: Janne Siltavuori. Puvut: Riitta Röpelinen. Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä 27.1.2016.
Pertti Sveholm (© Tapio Vanhatalo)

Tunnustan heti alkuun, että en ole lukenut Kari Hotakaisen Luonnon laki -romaania. Siispä näyttämötoteutus on neitseellinen kosketukseni tarinaan.


Veroja ikänsä kiertänyt pienyrittäjä Rauhala (Pertti Sveholm) on matkalla raskaana olevan tyttärensä (Sanna June-Hyde) luo. Häikäisyn seurauksena tapahtuva raju kolari vie Rauhalan suoraan sairaalan teho-osastolle ja sieltä moneksi kuukaudeksi sairaalakoneiston rattaisiin pyörimään. 


Hotakaismaisen vakavan huumorin kautta paljastuu riekaleiksi revitty hyvinvointiyhteiskunta, jossa tehokkuusajattelua ja taloudellista hyötyajattelua pusketaan läpi. Sairaalan käytävillä vaeltavaa hourivien potilaiden joukko, kun hoitajien päälukua saksitaan yksi kerrallaan.


Rauhala ihmettelee saamansa hoidon määrää ehkä hieman yllättyneenäkin, varsinkin kun kuulee hoitovuorokauden todellisen hinnan. Hän ei ole juuri osallistunut veronmaksajana terveyspalvelujen ylläpitoon, mutta pitää oikeutenaan nauttia palveluista. 


Sveholm tekee itseriittoisen ja räyhäävän Rauhalan roolin ronskisti. Ketään kumartelematon mies rimpuilee vaipoissaan itselleen oudossa tilanteessa ja äyskäröi rapaa muiden niskaan. Hieno roolityö kaiken kaikkiaan.


Hoitaja Lauran (Ursula Salo) ja Rauhalan dynamiikka toimii. Näiden kahden sanailun kautta valottuu oikeastaan koko kuvio, niin vino yhteiskunta kuin ihmisten kipuilu muutosten paineissa.


Sami Keski-Vähälän dramatisointi nostaa näyttämölle useampia tarinalinjoja seurattavaksi. Se tuo juonikuljetukseen kertojaratkaisuja, jotka pilkkovat kokonaisuutta. Tarkoitus on valottaa yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia, joiden saumoissa yksityinen ihminen ja ennen kaikkea humanismi unohtuu. 


Milko Lehdon ohjaama esitys rientää turhan moneen suuntaan. Parhaimmillaan se koskettaa syvästi, pistää pohtimaan eri näkökulmia, mutta liian moni roolihahmo jää ohueksi yksinkertaisesti sen vuoksi, että vain käväisee näyttämöllä. Tämä tuo myös rytmityksellisiä ongelmia. 


Janne Siltavuoren lavastus on kekseliäs ja saa pienelle näyttämölle luoduksi erinomaisesti suuren sairaalan illuusion. Kuolema vaeltaa sen käytävillä luontevasti korjaamassa satoaan, luonnon lain mukaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti