Tabu


Smedsin dramaturgia hylkäsi sanat

Timo K. Mukka: Tabu – Ihmisen ääni. Ohjaus ja dramaturgia: Kristian Smeds. Valosuunnittelu: Teemu Nurmelin.  Videosuunnittelu: Pietu Pietiäinen. Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä. Esiintyjät: Seela Sella ja Tero Jartti. Musiikki: Pekka Kuusisto. Ensi-ilta Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 4.10.2015.

Seela Sella (©Ulla Jokisalo)

Heti esityksen jälkeen narikkajonossa kuultua: Aivan järkyttävää, se oli kuin helvetin portilta suoraan.

Ensimmäisen kerran haluaisin nostaa kädet ylös ja sanoa: en osaa arvioida esitystä. Kristian Smedsin tulkinta TimoK. Mukan Tabu-teoksesta on niin kaukana perinteisestä ja uudemmastakin teatterista, että työkaluja sen arvioimiseen teatteritaiteen näkökulmasta ei ole.
Naulakolla kuultu mielipide on ymmärrettävä. Ihmiset ovat tulleet teatteriin ja heillä on tiettyjä odotuksia.

Yhtymäkohtia Mukan Tabuun juonen tasolla ei kannata etsiä. Mukan Kristus-Perkele sen sijaan näyttäytyy monina versioina.

Mitä Smedsin Tabu sitten on? 

Se alkaa jo eteisaulasta, missä henkilökunta tabu-vaatteissaan ottaa katsojan vastaan. Minkäänlaista käsiohjelmaa ei saa tutkailtavakseen. Smeds astuu näyttämön eteen ja pyytää sulkemaan mobiililaitteet totaalisesti, ei äänen vaan valaistuksen vuoksi. 

Seela Sella (© Ulla Jokisalo)
Sen jälkeen laskeutuu pimeys, pitkä hiljainen säkkipimeys. Mietin, että joillekin tämä saattaa olla varsin ahdistavaa. Se jatkuu piinaavan kauan, kunnes soittimen hento ääni puhkaisee tyhjyyden. Pimeys jatkuu ja soitto voimistuu korviahuumaavaksi.

Aivan näyttämön perimmäiseen nurkkaan syttyy piskuinen valo, jossa voi nähdä hämärästi valkeaan pukeutuneen hahmon. Sanoja ei ole. Metalliin iskevät rälläkät alkavat sylkeä kipinöitään hahmoa kohti.

Sanoja ei ole koko esityksessä kuin lyhyt Seela Sellan puhe jumalalleen. Pekka Kuusiston musiikin vahvat vedot viiltelevät maailmaa. Tero Jartti on monikasvoinen mies, jumala, pelle. Esitys teloittaa monin tavoin yhä uudelleen ihmisen uskontoineen. 

Smeds takoo julmia kuvia. Ihminen himoitsee, vihaa ja tappaa. Teemu Nurmelinin huikaiseva valaistus synnyttää maapallon eri kolkkia, joita Tuuli Kyttälän äänimaisema värittää. Linnut, kaskaat ja apinat törmäävät ihmisen tuottamien koneiden massiivisiin ääniin. 

Näyttämö pyörittää tapahtumia, elämää, jolle katsoja joutuu antamaan sanat. Lopulta näyttämölle pystytetyn valonheitinarmeijan keskellä ei ole kukaan piilossa, kunnes pimeys taas laskeutuu. Palataanko alkuhämärään vai vajotaanko maailmanlopun pimeyteen?

Mitä siis näin? En osaa antaa sille nimeä. Teatteria se muistuttaa kaukaisesti, kuvataidetta samoin. Performanssia, kyllä sitäkin ja musiikkiteosta myös. 

Oli Tabu mitä tahansa, se ei jää mitäänsanomattomaksi muistoksi. Sen ahdistavan vaativasta mielentilasta on hyvä astua kuulaaseen syysilmaan ja katsoa maailmaa toisin.

© (Ulla Jokisalo)
Hämeen Sanomat 7.10.2015

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Metsäjätti

Sibelius – kohtalonyhteydet

Chicago