perjantai 14. syyskuuta 2012

Pian aika koittaa


Hämeen Sanomat 11.9.2012

Aika koittaa absurdina Riihimäen Teatterissa


Line Knutzon: Pian koittaa aika. Suomennos: Eira Johansson. Ohjaus: Maiju Sallas. Lavastus: Kalle Ropponen. Puvut: Tiina Joutsen. Valosuunnittelu: Kalle Ropponen. Äänisuunnittelu: Kari Paukola. Ensi-ilta Riihimäen Teatterissa 8.9.2012.


Riihimäen Teatterin uutuusnäytelmää katsoessaan kannattaa unohtaa logiikka alkuunsa. Line Knutzonin teksti panee nimittäin ajan kulumisen ja ajankohdat varsin villiin järjestykseen. Kaikki on näytelmässä suhteellista.

Henkilögalleria pysyy samana, mutta sekin elää assosiatiivisesti loikkien. Ollaan nuoria mutta voidaan olla myös köpötteleviä vanhuksia.

Näytelmän ihmiset ovat aikamoinen omituisten otusten kerho. Karrikoinnilla on tavoitteensa, mikä avautuu vähitellen esityksen edetessä.

Kalle Ropposen lavastus ilmentää mainiosti näytelmän absurdiutta. Tilaa ei oikeastaan voi määritellä joksikin tietyksi. On siinä viitteitä asunnosta, mutta laidoilta löytyy muun muassa betoniseinäisen, urbaanin kaupungin ilme. Turmeltunutta luontoa peilaavat  kalseat puunoksat, joilla roikkuu muovijätettä. 

Maiju Sallaksen ohjaus pyrkii liioitteluun, jopa karnevalistiseen ilmeeseen. Aika ajoin se toimii loistavasti, mutta puuskuttaa hieman turhalla volyymilla. Väliin pannaan pyörivä näyttämö villiin lentoon niin, että roolihahmot saavat tehdä töitä pysyäkseen mukana.

Tulkintaan tarvitaan vääntöä

Teemoja näytelmästä voi etsiä kuin parisuhteen runsaudensarvesta. Rakkaus, sen puute, erotiikka, vanhemmuus ja lopulta vanhenemisen ja kuoleman pelkokin kurkkivat repaleisen näyttämökuvan nurkissa. 

Tunnelma riippuu aina siitä, kenen näkökulmasta asioita tarkastellaan. Ehjää tarinaa on turha etsiä. Jokainen vetää näyttämöllä juonta omaan suuntaansa.

Rebekan (Katja Peacock) ja Hilbertin (Sami Hokkanen) kodissa ollaan. Sinne tullaan, siellä juhlitaan, riidellään ja siivotaan. 

Tämän pariskunnan ristiveto syntyy jatkuvasta kilpailusta. Kumpi saa haluamansa tilan? Heillä ei ole lapsia, ja sitten yhtäkkiä heillä onkin monta lasta. Vain yksi saadaan näytille ja tämäkin on jo ylittänyt viidenkympin rajapyykin.

Toisen pariskunnan muodostavat hysteerinen John (Tatu Siivonen) ja hänen ainakin yhtä hysteerinen vaimonsa Ingrid (Cécile Orblin). Heidän ongelmansa on ylipäätään näkyä, olla olemassa, olla pelkäämättä.

Rebekan ja Hilbertin taloutta ja lapsia hoitaa militantin ottein toimiva Oda (Mira Kivilä). Hänen suustaan kuullaan se, mitä muut eivät rohkene ääneen sanoa.

Kaikki huipentuu Rebekan syntymäpäiviin, jonne saapuu yllättäen Rebekan ja Hilbertin poika, Kullanmuru. Tämä liki vanhuusiän portteja kolkutteleva lapsi hämmentää soppaa karkealla kouralla.

Kaiken taustalla elävät luonto ja vuorokaudenajat vahvasti. Ihminen on osa luonnon yllättäviä ilmentymiä. Valaistuksella saadaan kaikki kiedottua yhteen ja toisistaan riippuvaisiksi.
Esitys on paikoin hihityttävä yllättävine pirskahduksineen. Koominen onnistuu silloin, kun se tehdään ohimennen, painottamatta.

Erityisesti Mira Kivilä vie kyynisenä hahmona mainiosti taloudenhoitajan rooliaan.
Esityksen jälkeen on hieman hämmentynyt olo. Mitä tällä tarinalla haluttiin kertoa? Aikamoista tulkinnallista vääntöä pitää tehdä, että langanpäistä saa kiinni. Ja ovatko ne edes oikeita langanpäitä?

Pirjo Puukko


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti