Tainaron – SKT

Kirjeitä metamorfoosien maailmasta

Leena Krohn: Tainaron. Dramatisointi: Iida Hämeen-Anttila ja Essi Rossi. Ohjaus: Essi Rossi. Musiikki: Aino Venna. Lavastus ja valosuunnittelu: Milla Martikainen. Videointi: Milla Martikainen ja Aino Venna. Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen. Äänisuunnittelu: Pauli Riikonen. Ensi-ilta 29.8.2018 Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä.

Kati Outinen © Kastehelmi Koprijaakko

Olen lukenut Leena Krohnin Tainaronin (1985) useampaan kertaan. Sen maailma on piirtynyt mieleen vihreänruskeana hyönteisten valtakuntana laaksoineen ja kukkuloineen, joiden yläpuolelle kurottavat värikkäät kasvit, mutta jossa on kuitenkin katuja ja kerrostaloja.

Essi Rossi ja Iida Hämeen-Anttila ovat rakentaneet Kansallisteatterin näyttämölle toisenlaisen maisematulkinnan. Sen myötä tarina kallistuu enemmän spekulatiivisen fiktion maailmaan ja tuo videoineen ja metallisine äänimaisemineen vahvemman dystooppisen kuvaston.

Tainaron kertoo nimeämättömän ihmisen matkasta outoon hyönteismaailmaan, josta tämä lähettää kirjeitä toiselle nimeämättömälle entiseen maailmaansa. Matka on monimerkityksinen ja rikkoo opitun logiikan. Se hämmentää mutta samalla kiehtoo matkaajaa. Hämeen-Anttila ja Rossi ovat dramatisoineet esityksen kirjalle uskollisesti, lähetettyjen kirjeiden kohtauksiin.

Tainaron ei ole yksiselitteisesti paikka vaan tapahtuma, jossa kaikki muuttuu. Mikään ei ole täysin sitä, miltä näyttää ja matkaaja hämmentyy alati. Kysymykset vievät filosofiseen pohdintaan, merkityksiin ja arvoihin. Mitä ovat yksilöt, joukot ja vieraat? Miksi uhraudutaan tai kaivataan kuolemaa? Mitä löytyy muistin takaa ja mihin se johtaa?

Rossin ohjaus nostaa hyvin esiin jähmettyneen ajattelun idean ja tottumuksen muovaavan vaikutuksen. Muodonmuutoksen mahdolliset maailmat virtaavat näyttämön elementeissä, Auli Turtiaisen puvustuksen erinomaisissa ratkaisuissa ja paikoin vihlovassakin äänimaisemassa.

Kati Outisen matkaaja on vakavan melankolinen hahmo, joka kirjoittaa havainnoistaan lakonisesti. Matkan edetessä hahmon liikekieli muuttuu kulmikkaan nytkähteleväksi ja lopun ratkaisussa näyttämöllä voi nähdä jo kyborgin.

Aino Venna ja Kati Outinen ©Kastehelmi Korpijaakko
Päähenkilön rinnalla kulkeva Aino Vennan hahmo on päinvastainen, hymyilevä ja lauluihin herkeävä, eri kielillä tulkitseva ja kauniita pukujaan vaihtava. Venna laulaa maagisen kauniisti, mutta vieroksuin kitaraa näyttämöllä. Se oli kuin toisesta maailmasta Tainaroniin pudonnut.

Oletan, että tämä Tainaron on suunnattu ruutujen äärellä kasvaneille katsojille. Pienten lattialla kipittävien kuoriaisten rinnalla on syttyviä ja sammuvia valoja, valoveistoksia, alati vaihtuvia maisemia, hopeisia ja läpinäkyviä vaatteita sekä robottimaista liikekieltä. Päähenkilön voi nähdä jopa pelimaailmaan immersiivisesti sulautuvana hahmona.

Väliajaton esitys on vahvan visuaalinen ja aisteja kutitteleva kokonaisuus.

Hämeen Sanomat 7.9.2018

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ihmisen ääni – Kansallisteatteri

Arki ja kauhu – Q-teatteri

Sibelius – kohtalonyhteydet