Kultainen vasikka/HKT

Jotunin teksti kantaa aikojen läpi

Maria Jotuni: Kultainen vasikka. Ohjaus: Heidi Räsänen. Dramaturgi: Henna Piirto. Lavastus: Antti Mattila. Pukusuunnittelu: Anna Levo. Valosuunnittelu: Mika Ijäs. Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov. Musiikki: Petrus Kähkönen. Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 31.8.2017.

 

Helmi-Leena Nummela, Sanna-June Hyde ja Jari Pehkonen © Mirka Kleemola

Kun otetaan perhepotretti, siinä ei ole säröä, vaan kaikki on kohdallaan. Jokaisella on oma paikkansa, toisen vierellä, osana rikkumatonta yhteisöä. Maria Jotunin Kultainen vasikka kurkistaa potretin taakse ja näyttää arjen todellisuuden. Ensimmäisen maailmansodan aikaan sijoittuva näytelmäteksti on ajaton, teemoiltaan universaali. Jotunin teksti on tarkkanäköistä ja rytmitykseltään taiturimaista.

Heidi Räsäsen ohjaama versio on uskollinen Jotunin alkuperäistekstille, mutta rynnii mutkissa tähän aikaan ja usuttaa tulkitsemaan ihmisen ajatonta ahneutta. Ja tässä kilpajuoksussa keinoja ei kaihdeta.

En kadu mitään -laulu soi monina versioina läpi esityksen, niin Edith Piafin kuin näyttämöhahmojenkin tulkitsemana. Sitä soittavat lintupäiset hahmot ja sitä laulavat roolihahmot sanoin, mutta myös omien luonteidensa karikatyyrisina äännähdyksinä. Katumattomuus on kuin mantra, jolla näytelmän henkilöt luutivat tekojensa synnyttämää syyllisyyttä.

Äänimaisema sykkii läpi esityksen vahvasti. Honkapuut narisevat ja huojuvat humisten juurestaan sahattuina tai kenoon kallistettuina, metsän linnut visertävät, huhuilevat ja rääkyvät. Lintuja ammutaan lennosta, ja ne mätkähtelevät näyttämölle. Luontoa kohdellaan säälimättä, mutta yhtä säälimättömästi kohdellaan muita ihmisiä. Jätetään, petetään ja kieroillaan, jotta hyödyttäisiin taloudellisesti.

Päähenkilö Eedit (Vappu Nalbantoglu) on tyytymätön elämäänsä, vaikka hänellä on hyvä ja rakastava mies. Kun hänen äitinsäkin (Heidi Herala) rikastuu keinottelemalla, päättää Eedit toimia. Hän lähtee rikkaan miehen matkaan ja jättää Jaakko-miehensä (Tuukka Leppänen). Vain raha merkitsee. Lopun perhepotretissa Eedit ja Jaakko ovat jälleen yhdessä, mutta siihenkin sisältyy viekas juoni.

Kiinnostavia ratkaisuja on niin näyttelijäntyössä kuin lavastuksessa äänimaisemineen. Tekstiä olisi kuitenkin voinut hieman karsia, sillä varsinkin ensimmäisellä puoliskolla vauhti on paikoin junnaava. Kun esitys lisää edetessään kierroksia, alkaa se lähennellä jo farssin piirteitä.

Aivan riehakkaan hurmaava on Helmi-Leena Nummelan esittämä pikkusisko Lahja. Roolityön vahva fyysisyys paukkaa laitoja pitkin ja pyyhkii pölyjä ummehtuneilta asenteilta. Ulkoisesti jopa riettaalta näyttävä hahmo on näytelmän hyveellisin ja kieroilemattomin nainen.

Ursula Salon palvelijattaren rooliin on tehty jännittävä kierre. Nainen on Eedit-rouvansa nöyrä palvelija, mutta panee näkymättömällä tavallaan monta asiaa rullaamaan. Hän on kuin taustalla pyörivä pitkäjänteinen harmaa vaikuttaja, joka tietää täsmälleen, mistä langoista vetää ja mihin suuntaan kumartaa. Roolityö on tarkkaa.

Heidi Herala ja Jari Pehkonen työstävät mainion vanhan avioparin, jonka suhdehiertymät ovat silkkaa komiikkaa.

Antti Mattilan lavastus rikastaa näyttämöä vähitellen, niin että alun pula-ajan niukkuuden tilalla on lopussa reunojen yli pursuava yltäkylläisyys. Sanna Levon puvustus liikkuu reippaasti niukkuuden ja runsauden väliä, riisuu ja pukee. Vaatebrändit vyöryvät kasapäin näyttämölle onnistuneen sota-ajan keinottelun tuloksena.

Vaikka kokonaisuus kaipaisi tiivistämistä ja joihinkin roolihahmoihin voisi puhaltaa enemmän heittäytymistä, on kokonaisuus monitulkintaisuudessaan kiinnostava ja katsomisen arvoinen.