Kangastus 38/SKT
Syviä viiltoja Suomi-kuvassa
Kjell
Westö: Kangastus 38. Suomennos: Liisa Ryömä. Dramatisointi: Michael Baran.
Ohjaus: Mikaela Hasán. Lavastus: Katri Rentto. Pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen.
Valosuunnittelu: Ville Toikka. Äänisuunnittelu: Esa Mattila. Videosuunnittelu:
Paula Lehtonen. Tunnusmusiikki: Markus Fagerudd. Kantaesitys Kansallisteatterin
Pienellä näyttämöllä 8.9.2017.
 |
| © Mitro Härkönen |
Kuinka tutun kuuloisina sanat
kaikuvatkaan Kansallisteatterin näyttämöllä, vaikka siellä ollaankin 30-luvun
Suomessa. Vierauden uhka ja isänmaan asia niputetaan tiukasti yhteen, kuten
tänä päivänä. Kjell Westön Kangastus 38 kuvaa tarkasti sotaa
edeltävän ajan ilmapiiriä Helsingin porvarispiireissä. Sotaan ei uskota vaan siihen,
että ihminen on oppinut historiasta, edellisestä sodasta viisastuneena. Hitler
nähdään rauhanmiehenä, joka nostaa saksalaisten itsetunnon alhosta.
Michael Baranin dramatisointi piirtää romaanista napakan kaaren.
Tematiikan kannalta oleellisia kohtauksia paisutetaan niin, että kerronnan
pohjaksi syntyy vahva valu. Näin tehdään esimerkiksi vuoden 1938
Olympiastadionin avajaisten 100 metrin juoksun kohdalla, kun tulosta vääristeltiin
ja juutalaistaustainen voittaja pudotettiin neljännelle sijalle. Yhden urheilu-uutisen
annetaan värittää yhteiskunnan henkinen tila.
Sumu levittyy näyttämöllä alati
Helsingin ylle. Se alkaa merkitä ilmanalan lisäksi ajatusten sumua. Kolmella
seinämällä projisoinnit kuljettavat dokumenttikuvastoa, joka käy dialogia
näyttämötapahtumien kanssa. Välillä tunnelma latautuu kuvien kautta Hitchcockin
filmien kaltaiseksi pelon ilmapiiriksi, mutta kuvasto luo myös tenhoavan
miljöön, sen Helsingin, joka kurottaa neonvaloineen kohti uutta aikaa.
Tekstin tasolla yksilöiden kohtalot
ovat kiinteä osa Suomen historiaa, Westölle tutulla poliittisella
painotuksella. Asianajaja Claes Thunen (Timo
Tuominen) toimisto on keskus, jonne henkilöt tuovat omat taustansa ja josta
lipeävät omille yksityisille teilleen. Kuukausittaisen keskiviikkoseuran
arvomaailma rakentuu ajassa liikkuvan tiedon ja miesten yhteisen koulutaustan
pohjalle.
Kullakin on oma arkensa, jossa
yksityiselämän kivut hiertävät. Rouva Wiikin yhteys tähän herraseurueeseen
lataa yllättävän jännitteen. Teksti on hienovireinen kudelma yleistä ja
yksityistä.
Mikaela Hasánin ohjaus pilkkoo päähenkilönsä osiin, moniin
minuuksiin, traumojen hämmentämäksi mieleksi. Rouva Wiik on trio, jossa
jokaisella on oma äänensä: yksi elää punavankileirin kauhukuvissa (Noora Dadu), toinen elokuvien
sankareiden ja ajan iskelmien kautta (Edith
Holmström) ja kolmas tätä hetkeä tehokkaana konttoristina (Cécile Orblinin).
Toisaalla keskiviikkokerhon kolme
herraa yhdistyy rouva Wiikiä uhkaavaksi yksiköksi.
Näyttelijäntyö on vahvaa kautta
linjan. Vaikka puhetta on paljon, ei intensiteetti katoa kertaakaan. Yhdessä
näyttämökuvan kanssa näyttelijäntyö pysyy vireänä, rytmi keinuu mielen
käänteiden ja ympäröivän maailman mukaan. Vihjeitä tihkuu, mutta loppu on
kuitenkin yllätyksellinen.
Kommentit
Lähetä kommentti