Kissa kuumalla katolla

Hämeen Sanomat 23.10.2013

Lahden Kissa kuumalla katolla jää viileäksi

Tennessee Williams: Kissa kuumalla katolla. Suomennos: Ari Koskinen. Sovitus ja ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen. Lavastus ja valosuunnittelu: Jenni Kääriäinen. Pukusuunnittelu: Hilkka-Liisa Iivanainen ja Kaisu Heinonen. Äänisuunnittelu: Sami Järvinen. Koreografia: Jarkko Mandelin. Ensi-ilta Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämöllä 16.10.2013.

Tapani Kalliomäki ja Elsa Saisio (Kuva Lauri Rotko)

Tennessee Williamsin teksteissä on aina erityinen intensiteetti, ihmissuhteiden sähköinen tunnelma. Siihen viritetään myös Lahden Kaupunginteatterin Kissa kuumalla katolla -näytelmää.

Elsa Saision Margaret kulkee näytelmän alussa hitaasti pimeän, kaskaiden laulun täyttämän  näyttämön läpi ja nousee portaat ylös. Hän alkaa laulaa herkkävireisesti Feeling good -biisiä, joka miksautuu alkuperäiseen Muse-yhtyeen versioon. 

Hyvä olo on kuitenkin kaukana.  Pollitin perheen valheiden ja vinojen tunteiden kudelma alkaa repeillä isopapan (Mikko Jurkka) 65-vuotisjuhlissa. 

Näytelmään valitun musiikin sanoituksilla korostetaan tapahtumien tunnetasoa. Laulu alkaa aina näyttämöllä, mutta liukuu sitten levytysversioihin.

Suuri Juhani-näyttämö on varsin tyhjä, ja sellaisena se kuvaa hyvin roolihahmojen henkistä kylmyyttä. Ihmiset ovat fyysisestikin kaukana toisistaan eri tiloissaan, joita siirretään keskiöön aina tapahtumien myötä. 

Ratkaisu ei ole ongelmaton. Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaama esitys jää viileäksi kokonaisuudeksi, jossa näyttämötekstin rakenteet dominoivat sisällön kustannuksella.

Kuva Lauri Rotko

Musiikki ja tanssi eivät tue kokonaisuutta

Mikko Jurkka on sairauttaan peittelevän isopapan roolissaan uskottava. Isomamman hössöttävää roolia tekevän Lumikki Väinämön äänessä ja olemuksessa on sen sijaan aivan liikaa nuoren naisen sävyjä.

Samaa ikäuskottavuuden puutetta on pastorissa (Tatu Mönttinen) ja tohtorissa (Markku Haussila), joiden lähes nulikkamainen olemus pyrkii vahvasti esiin.

Parhaimmillaan ollaan Margaretin ja Brickin (Tapani Kalliomäki) välisessä rimpuilussa, minkä ympärillä näytelmän keskus pyöriikin. 

Saision erotiikkaa tihkuva Margaret on tukehtua miehensä kylmyyden puristuksessa. Kalliomäen alkoholisoitunut Brick täyttää tehokkaasti tilaa törmäilyillään ja kolhii kulkiessaan tielleen osuvia.  

Isän ja poikien suhteen paljastaminen leikkaa ratkaisevan viillon, minkä seurauksena koko henkilögallerian asetelma järkkyy. Jarkko Miettisen lähes näkymätön ja hillitty Cooper repeää liitoksistaan isän tunnustusten jälkeen. 

Williamsin tekstin intensiteetti horjahtelee suuren näyttämön autiudessa. Teemoja vahvistamaan tuodut musiikki ja tanssi ovat omiaan viemään fokusta yhä etäämmälle näytelmän ytimestä.

Esityksen tasapaino horjuu jo ensimmäisellä puoliskolla, joka on suhteettoman pitkää johdattelua. Toinen puolisko ratkaisuineen livahtaa joutuisasti ja päättyy näytelmän teemaa mukaillen lauluun Wicked game.

Pirjo Puukko