maanantai 18. maaliskuuta 2013

Kellariloukko


Dostojevskin eksistentialismin aikahyppy

Fjodor Dostojevski: Kellariloukko. Ohjaus ja sovitus: Mika Leskinen. Lavastus ja puvut: Kaisa Niva. Äänisuunnittelu: Heidi Soidinsalo. Valosuunnittelu: Ilkka Niskanen ja Petteri Pietiläinen. Ensi-ilta Kansallisteatterin Willensaunassa 27.2.2013.
Markku Maalismaa (Kuva Patrik Pesonius)


Ihminen on omien ongelmiensa lähde ja uhri. Näin kirjoittaa Mika Leskinen Kellariloukon työpäiväkirjassaan. Ajatus löytyy Dostojevskin teoksesta (1864), mutta Leskisen ohjaama esitys pyörittää sitä pääosin tässä ajassa. 

Olemassaolon ongelmallisuus ei enää pyöri vain ihmisenä olemisen ympärillä, vaan mukaan on tullut ekokatastrofin kaltaisia elementtejä.

Kun Dostojevskin teksti pohtii eksistenssin olemusta, nousee tuntevan ihmisen kärsimys potensseihin tässä ajassa, jossa kaikkivoipainen tiede on saanut aikaan kauhukuvastoa. Rahanvalta on saatellut tieteen nimissä tunteet umpikujaan. Kun syyllisyys torjutaan, syntyy sisältä ontto ihminen, joka ei pysty antamaan eikä vastaanottamaan rakkautta.

Näyttämöllä on omien sanojensa mukaan sairas ihminen, yliherkkä ja pahansisuinen. Myötätunto ja rakkaus jäävät torjunnan taakse pimeään.

Markku Maalismaa kuljettaa yksin koko ensimmäisen puoliskon monologina. Puhetta pulppuaa niin, että vastaanottajana joutuu tekemään töitä tosissaan. Sanasto on tätä päivää, läppärin kamera kääntyy yleisöön, joka heijastuu näyttämön screenille. Näin katsojat nostetaan tarkastelemaan omalta osaltaan näyttämöltä suoltuvaa ajatusvirtaa.
Ulla Raitio, Markku Maalismaa ja Juhani Laitala
(Kuva Patrik Pesonius)

Demoni antaa mahdollisuuden

Toisella puoliskolla paikalle saapuu Juhani Laitalan demoni, joka asettaa kellariloukkolaisen arvoituksellisten kysymysten eteen. 

Hän antaa ihmispololle toisen mahdollisuuden siirtämällä tapahtumat 1800-luvun Pietariin. Siellä Laitalan hahmo on nöyrä palvelija Apollo, jota kellariloukkolainen riepottaa miten tahtoo.

Mukana on myös Liisa (Ulla Raitio), tässä ajassa kyyninen prostituoitu. Pietari-jaksossa hän tarjoaa kellariloukkolaiselle mahdollisuuden, mutta tämä ontto ihminen ei osaa ottaa sitä vastaan, vaan raiskaa tytön.

Näyttämökuvaa dominoi matala ja pitkä screen, joka tuottaa kuvan kellarimaisesta tilasta. 1800-luvulle sijoitettu osuus tarjoaa palan menneen maailman samettipintaa ja koukeroisuutta. 

Näytelmä on raskas. Kysymyksiä syntyy enemmän kuin niitä ehtisi pureskella. Monologissakin on dialogisuutta ja useita koskettavia paikkoja, mutta jossain vaiheessa materiaalin runsaus tukkii vastaanottokanavat. Tunteensiirtoa ei pääse syntymään.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti