sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Eurydike


Yana Rossin Eurydike syntymän ja kuoleman jänteellä


 Liukenen tulkintojen hetteikköön

Sarah Ruhl: Eurydike. Suomennos: Michael Baran. Ohjaus: YanaRoss. Lavastus ja puvut: Zane Pihlström. Musiikki: Antanas Yasenka. Suomen kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 20.2.2013.


Jesse Vinnari, Emmi Parviainen ja Saska Pulkkinen
(Kuva Tuomo Manninen)
Syntymän ja kuoleman väliin mahtuu arvaamaton määrä asioita. Tähän minun on pakko kiteyttää ensitunnelmani Kansallisteatterin Eurydiken jälkeen.

Jo väliajalla tunnustelin ajatuksiani, jotka käväisivät myös ’minua yritetään höynäyttää’ -mietteiden äärellä. Juuri koettu ensimmäinen puolisko oli tarjonnut vanhan myytin sellaisen assosiaatiomylläkän muodossa, että en tahtonut saanut langanpäistä kiinni.

Katsomoon tullessaan saa seurattavakseen Orfeuksen ja Eurydiken rakastelua screenillä. Viereisellä screenillä on tylsänharmaata toimintaa tylsänharmaassa tilassa.

Kiimaisuus siirtyy esityksen alussa näyttämölle. Nuorenparin välillä on jännite, joka ei ole täysin rikkeetön. Eurydike keimailee, viettelee ja tyydyttää miehen suuseksillä, minkä jälkeen hän pesee vimmatusti hampaitaan ja hinkkaa vielä hammaslangalla varmuudeksi jokaisen välin.

Kaiken aikaa jutellaan siitä, mitä toinen ajattelee, tutkaillaan toisen mieltä. 

Eurydike murskaa oman hääkakkunsa (Kuva Tuomo Manninen)
Myytin mukaan Eurydike kuolee ja Orfeus lähtee noutamaan häntä tuonpuoleisesta. Niin tässäkin näytelmässä tapahtuu, mutta se ei välttämättä ole tärkein juonne.

Omissa häissään Eurydike hakkaa turhautuneena hääkakkunsa pirstaleiksi yksin jäätyään. Tuohon tilaan saapuu mystinen mies, joka houkuttelee Eurydiken asuntoonsa kertomalla, että hänellä on kirje Eurydiken kuolleelta isältä.

Vierailu johtaa Eurydiken manalaan, jossa pintaan nousee erilaisten kiintymysten verkko. Isän ja tyttären, äidin ja pojan ja lopulta koko sukujatkumon.

Näkökulma on Eurydiken, mikä on mielenkiintoinen sekä erilainen kaikkiin aiempiin myyttiä käsitelleisiin näytelmiin verrattuna.

Manalan väki pitää yhtä, niin vahvasti, että Eurydike alkaa tuntea olonsa kotoiseksi. Hän ei halua pois Orfeuksen saavuttua häntä noutamaan. Muhkuraisen kivikuoron täytyy häntä monesti käskeä. Kohtaus on yksi koskettavimpia.

Visuaalisten elementtien vyöry 

Elämän ja kuoleman rajaa horjutetaan, samoin loogisen ja ei-loogisen. Manalan ateria on lautasellinen ilmapalloja, joita syödään poksauttelemalla ne rikki. Kivikuorolaisten kehojen muhkurat ovat myös ilmapalloja.

Pitäisikö tuota tulkita niin, että kaiken sisällä voi olla tyhjää, merkityksetöntä? En tiedä. Ja tämä on juuri se kynnys kohdallani läpi näytelmän. Omituiset visuaaliset elementit ja jopa sirkusmaiset temput nousevat tekstin ohi, ja aina niin tehdessään syövät tekstin merkityksiä tai vievät ainakin vinoon.

Miksi manalan herra on nuori ja pieni? Miksi hän on seuraavassa kohtauksessa vihreä, kiimainen kaviojalkainen tököttävine peniksineen? Ja sitten pienuudestaan ulos kasvanut raskaana oleva mies?

Teen tulkintoja, jotka saattavat mennä täysin metsään. Joudun työskentelemään liian monen asian kimpussa, jotta voisin nauttia niistä hetkistä, jolloin Sarah Ruhlin tekstin kauneus elää omaa elämäänsä. Tekstissä on hyvinkin kauniita kohtia, se on rytmiltään hienoa.

Liikaa kaikkea

Terhi Panula, Antti Pääkkönen ja Jesse Vinnari (Kuva Tuomo Manninen)
Orfeuksen musiikki on viritetty kieliksi näyttämön eri laidoille. Kielistä muodostuu myös Eurydiken huone tuonpuoleisessa. Musiikki on Orfeusta, kirjat Eurydikea. Kirjojen sisältö katoaa ja Eurydike joutuu kysymään yleisöltä, mitä kirja tekee.

Unohdus onkin tekstin merkittävä juonne. Manalassa unohdetaan maanpäällinen, unohdetaan puhuttu kieli, unohdetaan ihmiset.

Emmi Parviainen vie rohkeasti vahvan fyysisen Eurydiken roolin ja Harri Nousiainen on intensiivinen Orfeus. Petri Mannisen mystinen mies, manalan herra, valloittaa karismaattisesti näyttämön joka kerta sinne astuessaan. Juha Mujeen isän lämpö sykkii vahvana ja ymmärtävänä. Terhi Panula ottaa mykkänä isoäitinä tilan mainiosti.

Liikettä, rytmiä ja suuria liikahduksia nähdään. Liisa Ihmemaassa -tapetti antaa luvan katsoa näytelmää satuna. Lopun hiljentyminen vastasyntyneen ja elämän viimemetreillä olevien ihmisten valokuvien mukana on kuin musiikin pitkä häivytys.

Minun on myönnettävä, että annos on liian tuhti jättääkseen mieleeni kiinnostavia kysymyksiä. Pikemminkin olen Yana Rossin annista ähky.

Pirjo Luoma-aho, Petri Manninen ja Harri Nousiainen (Kuva Tuomo Manninen)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti