Kokki, varas, vaimo ja rakastaja

KOM haastaa katsojan

Kokki, varas, vaimo ja rakastaja. Alkuperäisteos Peter Greenaway. Dramaturgia, sovitus ja ohjaus: Riko Saatsi. Suomennos: Aleksi Milonoff. Lavastus: Markku Pätilä. Videosuunnittelu: Ville Seppänen. Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen. Ensi-ilta KOM-teatterissa 15.2.2017.

 

Vilma Melasniemi ja Elmer Bäck © Noora Geagea

Nostan kädet pystyyn KOM-teatteri. Kokki, varas, vaimo ja rakastaja -esitys on niin kaukana teatterin konventioista, että siitä ei voi kirjoittaa myöskään perinteistä arviota. Peter Greenawayn samannimisen elokuvan (1989) pohjalta vapaasti mukailtu näytelmä tarjoilee silmänherkkua ja silmänkammotusta, korville kaaosta ja kakofoniaa sekä nenälle oikean kokin (Antto Melasniemi) valmistamien ruokien tuoksun. Ei siis nälkäisenä teatteriin.

Taidon puutteesta komilaisia ei voi koskaan syyttää. Näyttelijäntyö, näyttämökuva ja tekniikka toimivat. Aina. Usein teatteri myös haastaa katsojansa. Nyt rankemmin kuin koskaan.

Tästä esitys lähtee. Renessanssi-barokki-henkinen maalaus syrjäytyy Halpuutus-mainos-katukuvalla. Pitääkö tulkita tämän kautta? Jos, niin kaikki on halpuutettua, lähes ilman arvoa, vaikka rahaa mätetään säkkitolkulla. Roskiin menevät niin aatteet, unelmat kuin perinteet.

Väliaikaan asti voi vain istua ja ottaa vastaan pääosin niljakkaan inhottavaa materiaalia. Siitä yrittää noukkia avainlauseita ja muita vinkkejä, jotka auttaisivat katsojaraukkaa ymmärtämään jotain. Ja äänimaisema, se on välillä jopa korvia vihlova. Juoni, onhan siellä jonkinlainen, mutta kun se katoaa kaiken muun alle. On liian pienessä puvussa öykkäröivä pomo (Niko Saarela), joka nöyryyttää vaimoaan (Vilma Melasniemi), äitiään (Eeva Soivio) ja idioottiveljeään (Eero Milonoff) hallitsemassaan valtakunnassa, ravintolassa, jossa yksi vieras (Elmer Bäck) kehtaa öykkärin harmiksi lukea.

Mielivaltaisia normeja rikkova, lukeva mies on jo näytelmän alussa kertonut siitä, miten esityslupa teatteriversioon saatiin hänen Greenaway-suhteidensa avulla. Tässä vaiheessa tuntuu kiinnostavalta, kun läsnä on jonkinlainen kommentaattori. Metafiktiivinen ote avaa lukutapaa. Tai niin luulin.

Tapahtumapaikka on ravintola ja -aika muutama päivä. Videokamera taltioi sekä näyttämöllä että sen ulkopuolella. Kuvaaminen tuntuu kovin kolutulta ratkaisulta, vaikka en voi kieltää, etteikö iljettävien yksityiskohtien lähikuvaus ole tehokasta. Videon avulla ollaan myös ikään kuin esityksen ulkopuolella, oikeassa maailmassa, joka taas esityksen sanoin on fiktiota. Viittaus on osuva, kun seuraa maailmantapahtumia.

Aivan kuten todellisuudessa on erikielisten välillä muuri, käyttää esityskin eri kieliä, joten kaikkea puhuttua ei ymmärrä. On tulkittava aukkoja. Siteerattujen oppineiden (mm. Barthes ja Kierkegaard) ajatukset sekoittuvat mässäilyyn, vallankäyttöön, väkivaltaan, seksiin, ja Jonathan Swiftin shokeeraava lainaus toimii valtuutuksena lihottaa ei-toivottuja vauvoja paisteiksi.

Uusien teatterisukupolvien on rikottava vanha. KOMin esitystä voi verrata Alfred Jarryn Kuningas Ubuun (1896), jonka estetiikka ei arvostanut sovinnaisuutta? Myös Ubu juonitteli, petti ja tapatti vaimoineen ja perheineen kuten Saarelan esittämä kummisetähahmo. Jarryn näytelmä oli sensaatio, ja kyllä nytkin rajoja kolkutellaan.

Todellinen valta pysyy piilossa, ja näytelmän konna saa sen myös kokea. Silmitön kaikkien teloittaminen pimeässä on kasvotonta. Lopussa roolit riisutaan ja jokainen näyttelijä kommentoi näytelmää. Oli ehkä tarkoitettu kevennykseksi rankan rupeaman jälkeen, mutta tuntui kovin tarpeettomalta.

Pidinkö esityksestä? Vastaan: en unohda sitä.

Hämeen Sanomat 21.2.2017