Kirka-musikaali

Enemmän kuin laulaja

Matti Laine: Kirka – Surun pyyhit silmistäni. Ohjaus: Kari Rentola. Musiikin sovitus ja kapellimestari: Risto Kupiainen. Koreografia: Mindy Lindblom. Lavastus: Antti Mattila. Puvut: Elina Kolehmainen. Valosuunnittelu: William Iles. Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin Peacock–teatterissa 2.2.2017.

Heikki Ranta (Kirka), Jon-Jon Geitel (Danny) ja Rauno Ahonen (Jaakko Salo) © Tapio Vanhatalo

Aivan ensimmäiseksi, Kirka-musikaalin elämäkerrallinen osuus loppuu juuri oikeaan paikkaan eli siihen, kun ura lähtee uudelleen lentoon Surun pyyhit silmistäni -kappaleen myötä. Laulajan tarinaa kehystävät aloitusbiisi Tie huomiseen ja päätösbiisi Born To Be Wild. Näiden väliin kuroutuu helsinkiläispojan unelmien toteutumiseen ja sen kovaan hintaan pureutuva tiivistetty kuvaus.

Emigranttiperheen pojat Sammy ja Kirka katselevat talonmiehen takaa-ajamina pojankoltiaisina kaupungin kattojen yli ja haaveilevat tähteydestä. Kirkalla on mummolta saatu haitari, joka on vinkki musikaaliseen taustaan.

Aikalaiskuvaa 60-luvun Helsingistä maalataan stadin slangin kautta, ja erityisesti Remun astuminen kuvaan reväyttää ajan murroksen rokkielkeineen värikkäästi auki. On opittava uusi pukeutumistyyli ja liikekieli. Tangon ja iskelmän valtaamat lavat saavat energisen kilpailijan. Alkuun keikkoja on mitättömän pienissä paikoissa Helsingin laitakaupungin klubeissa, ja palkkiot sen mukaan. Kiltin rock-laulajan siirtyminen D-tuotantoon johtaa listojen kärkeen, mutta myös musiikilliseen ristiriitaan.

Matti Laineen kirjoittama teksti jättää sopivasti ilmaa väliin, ei pureskele puhki voittoja eikä tappioita. Se viipaloi niin yksityiselämän herkkiä hetkiä kuin uran etenemistä säännöstellen mutta riittävästi.

Kari Rentolan ohjaus kuvaa tähteä ja hänen perhettään hellästi vaan ei makeilevasti. Suomalainen musiikkibisnes tallaa lavalle melkoinen huumorikaulus lepattaen. Esimerkiksi liioitellun karrikoidut henkilökuvat Remusta, Dannysta, Kisusta ja Kassu Halosesta ovat vahvan mausteiset – puhumattakaan Unto Nuoran verrattomasti esittämästä Sopotin laulukisan kapellimestarista.

Yksi musikaalin kauneimmista kohtauksista on se, kun tieto Sammyn kuolemasta saapuu. Savuavana pyörivän autonrenkaan ympärille rakennettu lyyrinen tanssiosuus pysähdyttää ja koskettaa.

Heikki Ranta on ensi-illan Kirka. Roolissa vuorottelee hänen kanssaan Kalle Lindroth. Ranta tavoittaa Kirkan olemuksen hyvin. Johtuneeko Kirka-sävyn tavoittelemisesta lauluosuuksissa, että nuotit eivät joskus osu kohdilleen? En pitäisi äänellistä imitointia lainkaan pakollisena.

Sami Hokkasen Sammy on tuulispäisenä isoveljenä erinomainen – jopa ulkoisesti kovin Sammyn näköinen. Levoton hahmo kulkee omia teitään ja häslää naisten ja rahan kanssa. Vaikka Muskan rooli on pieni, Raili Raitalan hahmo vangitsee huomion. Jon-Jon Geitelin Danny ja Petrus Kähkösen Remu riemastuttavat joka kerta lavalle ilmestyessään.

Näyttämölle levittyvä maailma Suomea kiertävine muusikoineen ja tanssijoineen kuvaa yhtä aikakautta hellän kirpeästi. Peacockin rajalliset puitteet saattavat olla jopa hyväksi, sillä mahdottoman suureelliseen kuvaan ei lavastuksen eikä akustiikan osalta päästä. Niin kuin ei kuvatun ajan keikoillakaan.

Risto Kupiainen on sovittanut musiikin ja hänen johtamansa orkesteri soittaa komeasti.

Kirkan merkitys katsojille tuntuu salin ilmapiirissä konkreettisesti. On aistittavissa erittäin vahvasti se tunnemaasto, jossa liikutaan. Kirka oli suomalaisille enemmän kuin vain laulaja.

Hämeen Sanomat 7.2.2017