Neljäs tie

Hämeen Sanomat 26.3.2013

Vapaalla tyylillä liekehtivään Eurooppaan

Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä: Neljäs tie. Ohjaus: Esa Leskinen. Lavastus: Kati Lukka. Musiikki: Paula Vesala ja Joel Attila. Puvut: Tarja Simonen. Valosuunnittelu: Matti Tiilama. Äänisuunnittelu: Raine Ahonen. Kantaesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 20.3.2013.

Aarni Kivinen, Seppo Pääkkönen ja Jukka Puotila (Kuva Tuomo Manninen)

Huh! Se on päällimmäinen tunne, kun nousen Kansallisteatterin kolmetuntisen esityksen jälkeen tuoliltani. Olen kokenut jotain poikkeuksellista.

Avaan päivän lehden, jonka pääotsikko kertoo, että kuluttajille on luvassa lisälasku ja yrityksille ale.

Aivan kuin Neljäs tie -näytelmä jatkuisi todellisuudessa. Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän kirjoittama teksti on tehnyt talouspoliittisen ruumiinavauksen, jossa kipuilevalle Suomelle ja Euroopalle etsitään diagnoosia.

Näytelmä käynnistyy kokoussalissa juuri itsenäistyneen maan hiljaisen ja aran kansan pullakahvitilaisuudella. Pitkitetty kohtaus kuvaa kansan luonnetta, mutta myös tarjottujen pullaviipaleiden paksuuden kautta varsin vaatimatonta eriarvoisuutta.

Esa Leskisen ohjaus alkaa pitkällä dialogittomalla osuudella. Kansa tekee työtä, tuulet vaihtuvat, syttyy kansalaissota, nuollaan sen haavat, koetaan uusi sota, jonka jälkeen uunista pullahtavat suuret ikäluokat kapaloituna rivistönä isiensä syleihin.

Jukka Puotila, Aarni Kivinen, Kristiina Halttu, Timo Tuominen, Seppo Pääkkönen, Sari Mällinen,
Katariina Kaitue ja Anna-Riikka Rajanen (Kuva Tuomo Manninen)

Vain presidentit kommentoivat maan tilaa, screeniltä oikeat ja parvelta Antti Litja Mannerheimina.

Pikakelauksella painellaan 60-luku, samoin 70-luku poliittisine painotuksineen ja Korpilammen kompromisseineen ja vihdoin 80-luku, jolloin kabineteissa aletaan pedata tulevien vuosikymmenten linjauksia.

Uudenlainen teatteri-ilmaisu on ilmiselvää. Siinä on julistavia piirteitä, dokumentaarisuutta, satiiria, musiikkiteatteria, vahvaa visuaalisuutta ja sydänalassa tuntuvaa äänivallia.

Väliajan jälkeen sukelletaan 90-luvun lamaan, sen hoitoon ja jatketaan suoraan tämän päivän EU-kriisiin.

Kolmas tie on kompromissia sosialismin ja vapaan markkinatalouden välillä. Neljäs tie on jotain sen jälkeen tulevaa. Mitä? Sitä näytelmä yrittää pohjustaa.

Hurmioitunutta heittäytymistä 

On merkittävää, että juuri Kansallisteatterin näyttämöllä parahtaa hätähuuto Suomen kohtalosta.

Valtava määrä tietoa on paketoitu ymmärrettävään muotoon, vaikka osa siitä ylittääkin vastaanottorajan.

Esitys on visuaalisesti komea ja se liikkuu ja liikuttaa. Kun Oi kallis Suomenmaa kaikuu loppupuolella, löytää itsensä tunnenurkkauksesta.

Sitä ennen katsoja vakuutetaan armottomalla faktalla, suoraan asiakirjoista ja poliitikkojen puheista. Taustalla häärivät talousgurut, joiden sanoma on liki uskontoa, niin kauan kuin se palvelee haluttua tarkoitusta.

Musiikilla merkitään eri aikojen kuvastoa. Tanssilavoilta siirrytään protestilauluihin ja sitten hypätään Freestyler-tyylillä Eurooppaan ja Las Ketchupin rallatukseen. Eurohymni alkaa soida yhä useammin, mitä lähemmäs tätä päivää tullaan.

Näyttelijöiden urakka on melkoinen. He vaihtavat rooliaan kaiken aikaa. Tempo kiihtyy loppua kohden niin että peruukkejakaan ei ole aikaa laittaa suoraan. Imitoitavien hahmojen määrä on loputon, Kekkosesta Merkeliin ja Barrosoon.

Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Seppo Pääkkönen, Anna-Riikka Rajanen,
Juha Varis ja Katariina Kaitue (Kuva Tuomo Manninen).

Kähmintää, salaisia sopimuksia ja suoranaista valehtelua valuu mielin määrin päättäjien suusta. Hyviksiä ja pahiksia voi joukosta etsiä.

Kun kaiken jälkeen hiljennytään taas kokoussalin kahvitilaisuuteen, vain eturivi saa pelliltä pullaelttapalansa.

Viimeistä kuvaa ei suositella lasten katsottavaksi. Screeneillä liekehtii Eurooppa, miljoonat apua kaipaavat, joilla vielä äsken meni ihan hyvin.

Esitys riisuu aseista, ei tee edes mieli etsiä heikkoja kohtia vaan nielaisee sen sellaisenaan, sulattelee rauhassa.

Pirjo Puukko