Fucking Åmål


Hämeen Sanomat 26.2.2013

Tunnin mittainen teinituskan läpiajo


Riihimäen Teatterin Fucking Åmål on näyttämöllä hahmoton

Kukas Moodysson: Fucking Åmål. Dramatisointi: Asta Honkamaa. Ohjaus ja sovitus: Aino Kivi. Lavastus: Marko Karvonen. Puvut: Tiina Joutsen. Valosuunnittelu: Sami Rauhala. Äänisuunnittelu: Kari Paukola. Ensi-ilta Riihimäen Teatterissa 16.2.2013.


Mitä yhteistä on Riihimäellä ja Åmålilla? Molemmat ovat pikkukaupunkeja, joihin viimeisimmät muotivirtaukset tulevat hieman viiveellä.
Katja Peacock ja Maija Siljander (Kuva Jukka Salminen)

Mitä yhteistä on Fucking Åmål -elokuvalla ja Riihimäen Teatterin Fucking Åmål -esityksellä? Kummassakin on harrastajia ammattinäyttelijöiden rinnalla. Riihimäen esitykseen ovat panoksensa antaneet sekä Nuorisoteatteri että Riihimäen lukio.

Riihimäen Teatteri on uudistanut ohjelmapolitiikkaansa siten, että valtaosa sen omista näytännöistä on pienproduktioita, joita voi tilata. Osa teatterissa nähtävistä näytännöistä on muutaman esityskerran vierailuja.

Aino Kiven ohjaama menestyselokuvan teatteriversio on tunnin mittainen kokonaisuus, jota voi tilata kouluihin työpajalla laajennettuna pakettina.

Betoniseinien sisä- ja ulkopuolella taistellaan omasta paikasta rock-musiikin siivittämänä. Tunteet puristuvat ulos hillitsemättöminä ja vääriin kanaviin ahdettuina, kun muuta ei osata. 
Nuoruusahdistuksen rinnalle rakennetaan koomista juonnetta, joka paikoin toimii mutta aiheuttaa osin myötähäpeää.

Yksi sana riittää 

Kaksi teini-ikäistä tyttöä, Agnes ja Elin, etsii identiteettiään ja tulee siinä samalla rouhaisseeksi yhteisönormeja. Mitä nuorelta odotetaan ja millainen maailma häntä odottaa? Millainen hän itse haluaa olla?

Vanhemmat eivät tajua tai eivät halua tajuta. Koulussa opetetaan hauki on kala -tyyppisesti, mikä ei jaksa kiinnostaa. Jäljelle jää harhailu yksin ikäistensä kanssa.

Tulevaisuus pelottaa, varsinkin jos huomaa olevansa peruspirtaan istumaton. Juodaan viinaa ja etsitään ravisuttavia kokemuksia, vaikka lääkekaapista.

Näytelmän kielestä varoitetaan jo ennakkoon. Kun ajatuksiaan on vaikea ilmaista, löytyy yksi sana kaikissa muodoissaan, joka kertoo kaiken. Vittu kun vituttaa.

Screenillä näytetään aidosti teini-ikäiset Agnes ja Elin. Videot jäävät ulkokohtaisiksi roiskaisuiksi, jotka olisi voinut jättää pois, sillä ne lisäävät vain kokonaisuuden hahmottomuutta.

Esitys ottaa kontaktia yleisöön alusta asti. Roolihahmot tulevat näyttämölinjan yli, hamuavat katsojien käsiä kuin rocktähdet ikään. Välittömän tunnelman luominen on kuitenkin haaste.


Nuorille suunnattu esitys

Orkesteri on läsnä kaiken aikaa ja musiikki onkin olennainen osa näytelmää. Juho Markkanen Nirvana-paidassaan laulaa hyvin, mutta sanat puuroutuvat eikä niistä saa selvää.

Juho Markkanen on bändin solisti Riihimäen Teatterin
 Fucking Åmål-esityksessä (Kuva Jukka Salminen)
Agnes (Katja Peacock) ja Elin (Maija Siljander) saavat olla läpi näytelmän vain noissa rooleissaan, muut saavat huhkia sivurooleja kasapäin. Peacock ja Siljander tekevät hyvää työtä.

En täysin ymmärrä, miksi Esko Rissanen on pantu näyttelemään Elinin siskoa. Tämä on se myötähäpeän kohta. Periaatteessahan on hauskaa, kun iäkkäämpi miesnäyttelijä keikistelee peruukki päässä tyttösenä, mutta kysymys ’mikä ei kuulu joukkoon’ tunkee eittämättä mieleen.

Kaiken kaikkiaan Fucking Åmål on nuorille suunnattu näytelmä. Ennen esitystä katsoja saa mukaansa valotikun. Milloin sitä pitää käyttää, en tiedä. Ehkä aina kun siltä tuntuu. Ei tuntunut kertaakaan.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Chicago

Metsäjätti

Sibelius – kohtalonyhteydet