Patriarkka

Hämeen Sanomat 22.9.2012

Ilkikurisen kirpeä Patriarkka

Juha Jokelan uutuusnäytelmässä kaiken voi nähdä toisin. Patriarkka on Kansallisteatterin juhlanäytelmä.


Juha Jokela: Patriarkka, Suomen kansallisteatterin 140-vuotisjuhlanäytelmä. Ohjaus: Juha Jokela. Dramaturgia: Minna Leino. Lavastus: Teppo Järvinen. Videot: Timo Teräväinen. Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen. Valosuunnittelu: Minna Toikka. Äänisuunnittelu: Tommi Koskinen. Kantaesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 19.9.2012.

Kuva: Stefan Bremer

”Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi” on yksi niistä sitaateista, jotka ovat Juha Jokelan Patriarkka-näytelmän avaimia. Avattavaksi näyttämölle tuodaan kahden sukupolven ylitsepääsemätön kuilu.

Yhtä kaukana kuin näyttämöllä soiva Leonard Cohenin ja Björkin musiikki ovat toisistaan, ovat suurten ikäluokkien edustajat ja heidän nelikymppiset lapsensa. Laulun sanojakin tulkitaan eri tavoin, haluttuun suuntaan.

Kuilun reunalla huutelevat  ihanteisiinsa uskoneet ja ne jo moneen kertaan hukanneet eläkeikäiset, jotka kuvittelevat vielä olevansa vallankahva. Toisella puolen ovat koviin arvoihin tottuneet nuoret aikuiset, joille idealismi on vieras käsite.

Syytös on, että 60- ja 70-luvun nuoret rakensivat yhteiskuntaan sellaisen koneiston, että heidän lastensa on siinä vaikea selvitä.

Mikrofoni vaatii erilaista puhetekniikkaa

Näyttämöllä kaikki leikkautuu kaikkeen ja peilin eteen pannaan jokainen. On kuin kamera kiertäisi alati tapahtumia kuvaten milloin sivusta, edestä, takaa ja myös yläpuolelta. Koko näyttämö on suurta prismaa, joka pyörii, leikkaa valojuovillaan julkeita vetoja.

Perinteisen teatterimuodon tuulettaminen ei tuota tekotaiteellista kaaosta. Jokaisella siirrolla on tarkka motiivinsa.

Kaksoiskuvat ja monistuminen eri etäisyyksiltä tarjoavat näkökulmia. Kaiken voi nähdä toisin, jotain jää aina yhdestä näkökulmasta havaitsematta.

Päähenkilöiden, Heimon ja Virpin, elämässä kulkevat rinnakkain suhteen alkuaika, lasten syntymät, Heimon poissaolo, Virpin väsymys. Samassa kohtauksessa voidaan vierailla kummassakin ajassa.

Jokela ei halua tekstejään esitettävän perinteisen teatteri-ilmaisun keinoin. Niinpä hän käyttää ohjauksessaan mikrofoneja, minkä ansiosta voidaan tuottaa intiimiä dialogia.

Ratkaisu on ehdottoman raikas ja mahdollistaa pienet ja hennot ilmaisut. Tämä vaatii kuitenkin taitoa puhua mikrofoniin. Paikoin puhe on turhan suttuista.

Raatoja ja roskia juhlapöydässä

Näytelmä alkaa Jarnon 40-vuotissyntymäpäiväjuhlilla, jossa esitellään nuorempi sukupolvi. Sekin tosin pyöriskelee jo neljänkympin kriisissään.

Toinen kuva asettuu Normandiaan. Siellä jo eläkepäiviä viettämään asettuneen pariskunnan patriarkka Heimo haluaakin takaisin Suomeen, ratkaisemaan jotain, vaikuttamaan.

Skypetys Jarnolle suoraan syntymäpäiväjuhliin paljastaa vanhemmat-lapsi -suhteen, joka sykkii etäisyyttään. Juha Variksen Jarno on uskottavasti ahdistuneen repaleinen.

Kun vietetään Normandian pariskunnan kotiinpaluujuhlaa, räjähtää koko paletti käsiin. Poliittinen kähmintä, hyväveli-systeemi, tasa-arvokeskustelu ja parisuhteiden ongelmallisuus vastuineen heitetään vasten kasvoja. Suurennuslasin tarkastelulle ojentaa provosoivalla puheenvuorollaan erinomaisesti miniää näyttelevä Kristiina Halttu.

Raimo Grönbergin Heimo ja hänen seksistisen liukassuinen ystävänsä Kale (Juha Muje) joutuvat melkoiseen ryöpytykseen. 60-luvun panokoneille ei armoa tihku.

Näytelmä ei anna ratkaisuja suuriin kysymyksiin. Se heittää raatoja ja roskia katsottavaksi ja arvioitavaksi. Joitain liikahduksia kuitenkin tapahtuu.

Kalen vaimo Anja (Kaija Pakarinen) ja Heimon vaimo Virpi (Kirsi Wallasvaara) tekevät omat tärkeät siirtonsa. Aviomiehet siirtävät lähinnä shakkinappuloitaan.

Erityisen ilakoivaa on Juha Mujeen roolityö niljakkeena. Raimo Grönberg on vakuuttavan täysi itseriittoisuudessaan ja Kirsi Wallasvaara koskettava herkkiä piirtoja vetäessään.

Komiikkaa syntyy joka taitteessa, kullekin katsojalle oman ikänsä mukaan.

Pirjo Puukko