Pahuus

 

 Hämeen Sanomat 12.9.2012

Silmittömän väkivallan Pahuus jättää syyt piiloon

Jan Guillou: Pahuus. Ohjaus ja dramatisointi: Pasi Lampela. Lavastus: Katri Rentto. Puvut: Anna Sinkkonen. Valosuunnittelu: Harri Kejonen. Äänisuunnittelu: Esa Mattila. Kantaesitys Suomen Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 5.9.2012.

Kuvassa Vesa Vatanen ja Jesse Vinnari.
(Kuvaaja Yehia Eweis)

Ruotsalainen Jan Guillou kirjoitti omien kokemustensa pohjalta menestysromaanin Pahuus (1981). Stjärnsbergin eliittisisäoppilaitoksen vallankäytön pohjamudissa kihisevät halu nöyryyttää, häpäistä ja tuhota heikompi tai sosiaalisesti alempiarvoinen. 

Pasi Lampela on dramatisoinut ja ohjannut romaanin pohjalta näytelmän, joka alkaa 14-vuotiaan Erik-pojan kohtuuttoman julman isäsuhteen esittelyllä. Erik oppii väkivallan eri muodot myös tukholmalaisten jengien koulimana.

Julmuuden syitä näytelmä ei avaa, ei kotona eikä koulussa tapahtuvaa. Koulun kurista ja kasvatuksesta vastaava toverineuvosto on aina ollut olemassa ja sillä on opettajakunnan siunaus.

Syyttä rangaistussa ihmisessä itää joko kostonhalu tai oikeudenmukaisuuden siemen. Sitä, miksi Erik sisäoppilaitokseen jouduttuaan valitsee väkivallattomuuden, ei avata. Kotona nujerretusta hiirulaisesta sukeutuu oikeudenmukaisuuden asiaa ajava  sankari.

Katri Rentto on lavastanut oivaltavasti näyttämön kalseaksi uimahallitilaksi, joka toimii valtataisteluiden areenana. Se ulottaa pelon ilmapiirin myös päähenkilön yksityiseen tilaan.

Uskottavat nuoret teatterikoululaiset

Pahuuden ilmentymät peilaavat tämän päivän koulukiusaamista ja käsittämättömiä väkivallantekoja niin yhteiskunnassa yleensä kuin neljän seinän sisälläkin. Näytelmältä olisi kuitenkin odottanut jonkinlaista psykologista kaivuutyötä ja kauheuksien seurausten analyysia. Nyt näyttämöllä tirskuu veri alituisen uhan ilmapiirissä.

Uskottavuutta esitykseen tuovat Teatterikorkeakoulun opiskelijat, jotka roolittavat kaikki nuoret henkilöhahmot. 

Kun fokus on kuitenkin silkan väkivallan ilmentämisessä, jäävät hahmot väistämättä yksitasoisiksi. 

Vesa Vatasen Erik tarjoaisi mahdollisuuden monikerroksisen roolin rakentamiseen. Kykyäkin Vatasella ilmiselvästi siihen olisi, mutta valittu suoraviivainen uho jättää kerrokset kulkematta.

Kalle Lambergin lukutoukka-Pierre kuvataan pelkurina, joka on valmis mukautumaan kaikkien nöyryytysten ehtoihin. Roolin vahva koominen liimapinta on arveluttava.

Johannes Holopainen väläyttää toverineuvoston johtaja Bernhardina ja myöhemmin myös syrjäytettynä johtajana näyttelijäntyössään hienovireisiä sävyjä. Hänen paikkansa valtaavan Jesse Vinnarin Otto on myös vakuuttava roolityö.

Näytelmän aihealue käynnistää ajatusprosessin. Näyttämöllä tapahtuva jatkuva hakkaaminen ja julmuus nostattavat epämiellyttävyystason korkealle. Väylää kuvioiden ymmärrykseen ei kuitenkaan tarjoilla.

Pirjo Puukko