sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Sisäistetyt teoriat rakkaudesta


Avaimia onneen ja onnettomuuteen

Sisäistetyt teoriat rakkaudesta. Käsikirjoitus ja ohjaus Vera Kiiskinen. Lavastus ja pukusuunnittelu: Josetta Ryynänen-Brotherus. Valosuunnittelu: Anna Rouhu. Kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa 16.1.2017.



Sanna-June Hyde ja Ilkka Villi © Tanja Ahola

Pariskunta on lähdössä matkalle. Hyväntuulinen lähtötohina katkeaa leikaten, kun raskaana oleva vaimo lukee miehensä puhelimeen tulevan tekstiviestin. Käynnistyy avioliiton kyseenalaistava myllytys, jossa menneet ruoditaan juurta jaksain.


Pettämiskuvioasetelma ei ole omaperäinen, mutta Vera Kiiskisen kirjoittamassa näytelmässä on kuitenkin mystinen imu. Se saattelee katsojan asettumaan heti alussa toisen puolison puolelle, ja yllätys, se ei olekaan petetty vaimo.


Näytelmän edetessä kuva vain vahvistuu. Sanna-June Hyden esittämä Ida ikään kuin käyttää hyväkseen tilannetta ja sylkee ulos räävittömän epäoikeudenmukaisia kommenttejaan, antamatta toiselle (Ilkka Villi) suunvuoroa. Pariskunnan pieni poika asettuu rintamien väliin pelinappulaksi, vaikka toisin luvataan toimia.


Käytännön asiat yritetään hoitaa aikuismaisen järkevästi, mutta saumoista tihkuu hallitsemattomia tunteita. Niinpä parisuhteen kipuja lähdetään hoitamaan ammattiauttajan luo. Kliseinen terapeutti (Irina Pulkka) on liki koominen, mutta käynnistää silti prosessin, joka johtaa minuuden tutkiskeluun.


Näytelmä kasvaa alun arkisuudesta hiljalleen ja käväisee mustan huumorin puolella railakkaasti, kun edesmennyt Ingeborg-täti tuo omaperäiset terveisensä. Ylipäätään sukupolvet kohtaavat lyhyissä muistojen episodeissa ja niiden kautta annetaan ymmärrykselle tilaa. Kaikella on syynsä, mutta kaikesta ei voi syyttää muita.


Hyden Ida on kiihkeästi tehty roolityö. Tunnetilat läikkyvät laidasta laitaan ja Villin Leo joutuukin rauhallisena vastavoimana olemaan iskujen kohde. Näyttelijöiden välinen dynamiikka toimii ja rytmitys on kiinnostava.


Eroavan pariskunnan arkeen pujahtaa sukulaisia ja tuttavia. Irina Pulkka ja Jari Virman kuljettavat useita rooleja vivahteikkaasti ja Kaija Kiiski näyttelee Idan äitiä lämpimästi.


Katsojaa kuljetetaan mukamas selkeiden askelmien polkua, mutta ovelasti matto vedetään jalkojen alta pois eikä esityksen lopussa ole enää puolta, jolle asettua.


Sisäistetyt teoriat rakkaudesta vie syvälle käyttäytymismallien tutkiskeluun. Se ei paasaa, ei anna vastauksia, mutta avaimia se tarjoaa monin kappalein. Omapohjan esitys on tiivistunnelmainen puolitoistatuntinen ja Kiiskinen on ohjannut oman tekstinsä mallikkaasti.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti