keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Kun kyyhkyset katosivat


 Hämeen Sanomat 4.12.2013

Oksasen näyttämöversio on kirjaa selkeämpi


Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat. Dramatisointi: Sofi Oksanen. Ohjaus: Raila Leppäkoski. Musiikki: Maija Kaunismaa. Lavastus ja puvut: Karmo Mende. Piirrokset, valokuvat ja videot: Mikko Ijäs. Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 27.11.2013.

Timo Tuominen ja Matleena Kuusniemi (Kuva Stefan Bremer)


Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -romaani vaatii lukijalta lujaa keskittymistä. Sen aikahypyt ja henkilöiden määrä eivät päästä helpolla. 

Oksasen kronologiseksi tapahtumasarjaksi dramatisoimaa näytelmää Kansallisteatterissa on juonenkulultaan helpompi seurata – mutta helppoa se ei ole.

Näyttämö pyörii, tapahtumat lomittuvat toisiinsa simultaanisti. Orkesteri on kaiken aikaa läsnä, laulujen sanat ovat tuttuja, mutta melodiat muuttuneet. 

Screeneille syntyy hiilipiirroksia ja tekstiplanssit laskeutuvat milloin mistäkin. Vuosilukujen piirtyminen taustalle avittaa ajan hahmottamista.

Näytelmä on käännetty viroksi ja englanniksi. 

Viron miehityksen historiallinen tragedia kuvataan yhteen henkilöön kiteytyneen pahuuden kautta. Valokuvaaja Edgar Parts solahtaa puolelta toiselle, yhden aatteen palvelijasta toisen aatteen hännystelijäksi. Hän muuttaa henkilöllisyyttään, on etäinen ja rusentaa niin sukulaiset kuin ystävänsä. 

Näytelmän alkupuoli kuvaa 40-luvun saksalaismiehityksen aikaa ja toinen puolisko neuvostovallan aikaa 60-luvulla. 

Jani Karvinen, Timo Tuominen, Pirjo Määttä ja Jukka-Pekka Palo (Kuva Stefan Bremer)

 On turvauduttava tekstiplanssiin


Karmo Menden lavastus on harmaiden rakennelmien kooste, jonka sokkeloissa väkeä kulkee alussa ristiin rastiin. Kestää tovin ennen kuin ensimmäinen repliikki lausutaan. Synkkä kuvasto ja kauniin outona soiva Metsäkukkia luovat jännittyneen ilmapiirin.

Näyttämöllä on kaiken aikaa läsnä niin kohtausten keskushenkilöt kuin taustalla operoiva valloittaja. Katsojan on päätettävä, ketä seuraa. Jos yrittää seurata kaikkea, ei ehkä näe oleellisinta.
Sari Puumalainen ja Timo Tuominen (Kuva Stefan Bremer)
 
Timo Tuomisen Edgar on jääkylmä, juuri vihittynä puolisonakin. Kun hänen seksuaalinen salaisuutensa yhdistyy johdonmukaiseen juonitteluun, syntyy pelon ilmapiiri. Hänen kovakuorisuutensa repeää vain natseille tarjottuun tekohymyyn. 

Edgarin toimien kautta määrittyvät niin Juudit-vaimon (Matleena Kuusniemi) kuin serkku Rolandin (Janne Hyytiäinen) kohtalot. 

Kuusniemen roolihahmo on ainoa, joka väistää puuskuttavan tyylin. Hänen ja SS-upseeri Helmutin (Antti Luusuanniemi) rakkaustarina virittää pientä mahdollisuutta mustan keskellä.

Raila Leppäkosken ohjaus tykittää ensimmäisen puoliskon sellaisella poljennolla, että matkassa on vaikea pysyä. On pakko turvautua käännösteksteihin, kun puhe jää musiikin jalkoihin tai juoksee liian vimmattua vauhtia. 

Oksasen teksti ei käänny vaivatta dialogiksi. Se kuvaa monipolvisesti poliittista historiaa ja käyttää erikoissanastoa. 

Ennen väliaikaa Edgar pukeutuu vangin vaatteisiin ja antaa näin vinkin seuraavan siirtonsa luonteesta.

Toisen puoliskon tempo on rauhallisempi mutta sävyt säilyvät raskaina. Lavastus on riisuttu avoimemmaksi, KGP näkee kaikkialle. On aika selvittää, mitä väliin jääneinä vuosina tapahtui.

Välitysmiehenä on Edgar kuvineen ja sepitteineen. Kun hän saa viimeisenkin todistajan tieltään, hän pesee lammessa kätensä ja virtsaa päälle. Se on loppukuva.

Näytelmässä on kekseliäitä yksityiskohtia, mutta kokonaisuutena se jättää katsojan ulkopuoliseksi tarkkailijaksi.

Matleena Kuusniemi ja Antti Luusuanniemi (Kuva Stefan Bremer)



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti