Lokki – Kansallisteatteri

Lokki, jonka rytmi syntyy kuvista ja liikkeistä

Anton Tšehovin Lokki, ohjaus ja sovitus Anne Rautiainen, suomennos Jalo Kalima, lavastus Katri Rentto, pukusuunnittelu Saija Siekkinen, koreografia Jenni Nikolajeff, valosuunnittelu Ville Toikka, äänisuunnittelu Esa Mattila, videosuunnittelu Pyry Hyttinen. Ensi-ilta Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 18.9.2019.

Maria Kuusiluoma ja Jussi Lehtonen © Tommi Mattila

Olen nähnyt monta Tšehovin Lokki-näytelmän versioita, mutta niistä mikään ei ole ollut niin rytmiin ja musiikillisuuteen taipunut kuin Anne Rautiaisen ohjaama versio Kansallisteatterissa. Heti alkuun viedään Alfonsina Stornille kirjoitetun espanjankielisen laulun pyörteisiin, Alfonsinan kohtalo oli traaginen. Syntyy vahva tunnelma, ei tšehovilaisen viipyilevä. 

Rytmi ei synny pelkästään esityksessä soitettavasta musiikista. Sitä on näyttelijöiden eleissä ja replikoinnissa, mutta myös visuaalisten tunnelmien leikkauksissa ja valaistusefekteissä. Rautiainen on rakentanut esitystekstiin kohtauksia, joissa on samalla hetkellä pysähtyneisyyttä, tuskaan pakahtumaisillaan olemista ja leikillisyyttä. Erilaiset melodiat pyrkivät soimaan samanaikaisesti ja luovat vahvojen tunnelmien kuvaston.

Näyttämön taustana loiskuu meri, tai näytelmän järvi, ja se säilyy paikallaan koko esityksen ajan. Sävyt ja muodot muuttuvat niin, että katsojana tulkitsen taustan välillä erämaaksi, sitten vuoristoksi, kiehuvaksi mieleksi, pilviseksi taivaaksi, ihmisjoukoksi ja leiskuupa se punaisena rakkauden kipunakin. Se on niin vangitseva elementti, että paikoin jään tuijottamaan sitä turhankin tiiviisti.

Miro Lopperi ja Vesa Vierikko

Lokin ihmiset ovat vahvasti yksilöitä, jokaisella oma murhe kannettavanaan. Tšehovin komediaksi tarkoittama näytelmä on täynnä koomisia murehtijoita, jotka tärvelevät elämänsä roikkumalla haaveissaan ja haluissaan itsepintaisesti.

Köyhtyneen maatilan isäntä Sorin (Vesa Vierikko) on aina vain halunnut jotain, mutta halu ei ole muuttunut tekemiseksi. Vierikko vie Sorinin roolia puhtaan koomisen kautta. Samoin tekee Taisto Reimaluoto Šamjarevina. Kepeyttä on myös Sorinin siskon, Irinan kirjailijarakastajassa, Trigorinissa, josta Jussi Lehtonen tekee hieman neuroottisen hyppelehtivän tyypin.

Irinan (Maaria Kuusiluoma) maailmaan mahtuu vain hän itse. Esitys on Kuusiluoman 25-vuotistaiteilijajuhla ja hänen Irinansa on jylhän veistoksellinen ja kylmä istuessaan näytelmän alussa vaiti vinossa tuolissa (jollaisia esityksen kaikki tuolit ovat) tapahtumien vyöryessä ympärillä. Irinan paikka ja valta tässä kuvassa on selkeästi aistittavissa. Hänen puheensa palvelee vain hänen intentioitaan ja Kuusiluoman tulkinta osuu maaliinsa taiturimaisesti.

Emmi Parviainen ja Maria Kuusiluoma

Irinan poika Treplev (Miro Lopperi) saa äidiltään vain piikikkäitä kommentteja kirjoittamastaan näytelmästä. Lopperin Treplev kulkee epävarmana Ninaansa (Aksa Korttila) hurmioituneena. Kurttilan nuori Nina on raikas ja poreileva, mutta kasvaa epäonnistuneen näyttelijäntaipaleensa jälkeen kohtalonsa hyväksyväksi realistiksi.

Emmi Parviaisen Maša kipuilee rakkaudessaan Trepleviin. Mašan kautta kulkevat näytelmän tummat sävyt traagisimmin. Mustaan puettu Parviainen on hiusmartoaan myöten surua, tikapuilla epävarmasti kiipeillessään, humalassa riekkuvana ja ah niin jumalaisesti laulavana.

Tämä Lokki jää mieleen leiskuvina kuvina, jotka tukevat juonenkuljetusta. Himmeästi palavien kynttilälampettien takana on toinen maailma, jossa on houkuttelevia valoja ja kirskuvia törmäyksiä.

Kaikki kuvat @Tommi Mattila