Kaikki äidistäni – SKT

 Näyttävää ja runsasta, mutta ydin katoaa


Kaikki äidistäni, Samuel Adamsonin näytelmä Pedro Almodóvarin elokuvan pohjalta. Ohjaus Anne Rautiainen, suomennos Reita Lounatvuori, lavastus Kati Lukka, pukusuunnittelu Tarja Simone, valosuunnittelu Kalle Ropponen, äänisuunnittelu Esa Mattila, videosuunnittelu Pyry Hyttinen. Suomen kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 16.9.2020.


Katariina Kaitue, Kristiina Halttu ja Pirjo Luoma-aho ©Tommi Mattila

Anne Rautiaisen ohjaama Kaikki äidistäni -näytelmä alkaa vahvana näyttämökuvana: muurien ympäröimä aukio, sataa rankasti, yksinäinen hahmo, nuori Esteban, jonka kohtalo on jäädä auton alle. Alun avainkohtauksen tunnelma toistuu esityksen mittaan eri näkökulmista, ja sade kastelee osalliset aina. Yksikään menettämisen teeman äärelle joutuva ei säästy. Kaikkiaan näyttämökuva liikkuu kevyesti Kalle Ropposen tyylikkäästi valaisemassa maailmassa. Tähän maisemaan liittyvät Kristiina Haltun espanjaksi esittämät laulut, jotka soivat komeasti, mutta joita en täysin osaa liittää juoneen.


Samuel Adamsonin tekstin pohjana olevan elokuvan ohjaaja Pedro Almodóvar kertoo tarkkailleensa lapsena naisten toimintaa: “..todellisuus tarvitsee fiktiota tullakseen täydellisemmäksi, miellyttävämmäksi, siedettävämmäksi.” Naisten positiivinen teeskentely on ohjaajan sanoin elämästä selviytymisen tärkeä taito, ja niinpä hän on sijoittanut kaikki elokuvansa teatterin ja elokuvan maailmaan. Tässä tekstissä näytellään Viettelyksen vaunua. Takaseinän ovi, jossa lukee Stage Door, on hyvin symbolinen ja leimaa kaikkea toimintaa.


Alun vahva kuva ei toteudu täysin näyttelijöiden ilmaisussa. Osin syy saattaa olla mikrofonien välittämän äänen kaikuisuudessa, joka suttaa puhetta niin, että joudun pinnistelemään saadakseni selvää. Mutta myös epäselvää artikulaatiota on turhan paljon. 


Näytelmän sanoma on, että perheen voi muodostaa mikä tahansa yhdistelmä, jos sen jäsenet vain rakastavat toisiaan. Perinteiset roolit ovat kahleita, joita mennyt maailma kolistelee. Teemaa pyöritellään äitiyden ja rakastetuksi tulemisen kautta. Päähenkilö Manuelan (Annika Poijärvi) tragedia on menettää Esteban-poikansa auto-onnettomuudessa. Esteban (Tuomas Nilsson) kulkee läpi näytelmän pieneen vihkoonsa äidistään kirjoittaen ja haaveilee kirjailijan ammatista. Poijärven Manuelan lakoninen ilmaisu etsii kenties määrätietoisuutta, poikansa kuoleman hyväksymista ja mielenrauhaa, mutta jää sellaisena turhan värittömäksi. Manuelan siipiensä suojaan ottaman nunnan, raskaana olevan sisar Rosan roolissa Aksa Korttila on mainiosti sekä enkeli että piru.


Aksa Korttila, Janne Reinikainen ja Annika Poijärvi ©Tommi Mattila


Esityksen vahvimmiksi hahmoiksi nousevat Katariina Kaitueen näyttelijätär Huma ja Janne Reinikaisen Agrado. Näissä henkilöissä toteutuvat vahvasti naamioitumisen erilaiset lähtökohdat. Näyttelijätärdiivan dramaattisuus oikkuineen toimii ja transvestiitin sarkastinen koomisuus, etenkin monologeissa, on terävää. Ja kohu ensi-illan peruuttamisesta saa kaksin verroin painoa, kun Agradon yksi tärkeimmistä monologeista sisältää ilmoituksen esityksen peruuntumisesta. 


Kokonaisuus on näyttävää ja merkityksiä luodaan niin puvustuksen värein kuin  kekseliäästi rekvisiittaa liikuttelemalla. Vaan katoaako ydin kaiken sekaan? 


Julkaistu Hämeen Sanomat 22.9.2020



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ruokahissi – Korjaamo

Janne Katajan Riihimäki/Riihimäen Teatteri

Syntynyt Lahteen