Tahto – HKT

Huipulla saa olla vähän outo



Tahto, kirjoittanut Aina Bergroth. Ohjaus Sini Pesonen, dramaturgia Henna Piirto,  lavastus, pukusuunnittelu ja videosuunnittelu Tinja Salmi, musiikki ja äänisuunnittelu Aleksi Saura, koreografia Jyrki Karttunen, valosuunnittelu William Iles. Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä  24.1.2019.

Vappu Nalbantoglu, Sanna-June Hyde, Risto Kaskilahti ja Leena Rapola  ©Robert Seger



Huippuhiihtäjien uraa seurataan silmä kovana ja arvostelusäätö armottomana. Kovin usein heidän elämänsä ei ole kiinnostanut teatterintekijöitä, ainakaan yksilöinä. Hahmoina hiihtäjiä on vilahdellut monissa kansakuntaamme kuvaavissa näytelmissä.


Aina Bergrothin kirjoittama Tahto pohjautuu Aino-Kaisa Saarisen kirjoittamaan elämäkertaan ja haastatteluihin. Esityksen alussa Aino-Kaisa kuvailee videolla hiihtäjän flow-tilaa, jolloin kehossa ja mielessä tapahtuu ladulla jotain merkillistä.


Näytelmä tarjoilee maailman, jossa yksilö joutuu ikään kuin umpioon, josta hänen on tehtävä syöksyjä ladulle. Siellä on vain voitettavia. Ja voitto on aina toisen tappio, joten henkinen jousto on kovilla. Kuinka voittaa omat pelkonsa ja mörkönsä?
Saarisen perheen taustasta valotetaan ei-toivottua evakkoutta Pohjanmaalla ja myöhempiä muuttoja. Aikun (Sanna-June Hyde) ja kaksossisko Siskon (Vappu Nalpantoglu) elämä on pienestä pitäen kilpailua, isän sekuntikello tikittää juoksu- tai hiihtolenkkejä. Koko perhe liikkuu tavoitteellisesti aina karpalon poimintaa myöten. Näin itää tahto voittaa.


© Robert Seger
Uran pahin kilpailija Virpi Kuitunen (Linda Zilliacus) liukuu kultapuvussaan niin kisapaikalla kuin Saarisen mielessä. Zilliacuksen elekieli on valjastettu liehittelemään ja keinumaan sensuellisti kun taas Hyden hahmo on puhtaasti voimaa uhkuva.


Mielenkiintoinen juonne rakennetaan kuvitteellisen Andre Agassin (Santeri Kinnunen) ja Saarisen välille. Agassille työnnettiin tennispallo kehtoon ja Saarinen kokee jotain samankaltaista tapahtuneen itselleen. Kinnunen tekee herkullisen tyypin.


Aikku itse on tiuskiva, itseään kurittava ja ehdoton hahmo. Hän analysoi, että jokainen voittoon tähtäävä yksilöurheilija on itsekäs ja jollain lailla friikki ja se on hänelle suotava. Voittajien kesken on aina käynnissä verinen kisa. Lämpöä löytyy vain Tom-aviomiehelle (MIkko Virtanen), ja Hyden ja Virtasen kohtauksissa onkin jotain liikuttavaa.


Sini Pesosen ohjaus riepottaa hiihtomaailman tuttuja ja tuntemattomia karikatyyreinä. Koomisuus on vahva vire Saarisen tuskaisella taipaleella. Dopingkäryn selittäjät kameroiden edessä, Juha Mieto ohjeitaan jakamassa, valmentajat ja muu huoltojoukko kaikki tyynni ovat enemmän tai vähemmän nyrjähtäneinä tyyppeinä. Pohdin hieman valitun sävyn negatiivisuutta.
Teksti ei jätä mitään arvailujen varaan, vaan asioiden laita näytetään lähes rautalangasta vääntäen. Lopun Tanssii tähtien kanssa -jakso ja uuden pestin kuvaus ovat turhaa, jonka olisi voinut jättää pois.


Esitys liikkuu vahvasti ja tuo kaiken aikaa uutta näyttämölle, jonka lavastus on kuin lumesta rakennettu rauhoittava maisema. Valkoisina hapsuina roikkuvat neliöt ja seinämät ovat oiva ratkaisu.


©Robert Seger

Hämeen Sanomat 29.1.2019

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Peer Gynt/Ryhmäteatteri

Veriruusut – Kom

Huorasatu