Ruokahissi – Korjaamo

Jännite siirtyy tekstissä, kun toinen ei näe


Ruokahissi, kirjoittanut Harold Pinter. Suomennos Lauri Sipari, ohjaus Helena Ryti, musiikki & äänimaailma Janne Palosuo, näyttelijät Antti Jaakola ja Jani Kallunki. Ensi-ilta 25.1.2019 Kulttuuritehdas Korjaamo.

Harold Pinterin Ruokahissi on kahden näyttelijän esitys, jossa pelataan valtapeliä monella tasolla. Absurdi näytelmä sijoittuu kolkkoon huonetilaan, johon palkkamurhaajat Gus ja Ben saapuvat odottamaan jatko-ohjeita. 

Pinterin teksti on viimeistä piirtoa myöten harkittua. Jokainen repliikki sisältää enemmän kuin ensikuulemalta tuntuu. Vuonna 1957 julkaistu näytelmä kiinnittyy toki ilmestymisajankohtaansa ja sen aikakauden kirjalliseen kontekstiin, mutta teksti on myös ajaton. Valta erilaisine ilmentymineen on aina ja kaikkialla. 

Ohjaaja Helena Ryti on miettinyt, mitä valta-asetelmalle tapahtuu, jos toinen näyttelijä on näkevä Gus (Antti Jaakola) ja toinen näkövammainen Ben (Jani Kallunki). 

Tunnustan menneeni esitykseen tietämättä, että toinen näyttelijä on oikeasti näkövammainen. En ole seurannut vammaisurheilua tarpeeksi, jotta nimi olisi sieltä jäänyt mieleen. Kallunki on sentään paraolympialaisten, MM-kisojen ja EM-kisojen mitalisti judoka (menen häpeämään).

Kun parivaljakko esityksen alussa rymistelee heille varattuun tilaan ja katsoja huomaa toisen käyttävän valkoista keppiä, alkaa tekstiä tulkita oitis näkemisen merkityksen kautta. 

Gus kuvailee silmin havaitsemaansa painokkaasti, vaikka tietää ettei toinen näe. Ben pohtii kokonaistilannetta, edellisen keikan naisen omituista kuolintapaa ja maailmaa ylipäätään tapahtumisen näkökulmasta. Mitä on alakerrassa, mitä yläpuolella ja mistä toimintakehotus tulee? 

Viestit tilaan saapuvat mielenkiintoisella tavalla, siirrettävän naulakon henkareihin kiinnitettyinä paperikasseina. Absurdin nimeen, tämä ei hätkäytä kaveruksia, fokus on kassiin kiinnitetyissä viesteissä ja reagoinneissa niihin.

Esityksen edetessä ilmapiiri roolihahmojen välillä kiristyy, mutta loppuratkaisun kannalta yllätyksellisyys pysyy. Kokonaisuus on intensiivinen ja rytmitykseltään elävä, se hengittää ja jättää aikaa nähdyn pohdintaan.

Ohjaajan kysymykseen on vastattava ehdottomasti kyllä, kyllä valta-asetelma muuttuu, kun näyttelijöiden lähtökohdat tunnistaa maailma ovat niin erilaiset. Gusin ja Benin ulkoiset erot siirtyvät sanoihin, äänensävyihin ja niiden tuottamaan jännitteeseen.

Mainittava on, että Antti Jaakola näytteli kainalosauvojen kanssa telottuaan juuri ennen ensi-iltaa jalkansa. Taide velvoittaa.