Veriruusut – Kom

Se, mitä ei historianlehdiltä lueta

Anneli Kanto: Veriruusut. Dramatisointi ja ohjaus: Lauri Maijala. Lavastus: Markku Pätilä. Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen. Valosuunnittelu: Tomi Suovankoski. Sävellys ja äänisuunnittelu: Jani Rapo. Ensi-ilta 16.2.2018 Kom-teatterissa.

 

Saga Sarkola, Inka Reyes, Helmi-Leena Nummela, Vilma Melasniemi ja Oona Airola ©Marko Mäkinen

Lauri Maijala on dramatisoinut ja ohjannut Anneli Kannon Veriruusut-teoksesta monella tasolla huumaavasti liikkuvan näytelmän. Esitysteksti kuvaa tarkkanäköisesti paperitehtaan nuorten naisten kasvua aatteen sotureiksi vuonna 1918, mutta ennen kaikkea se kuvaa heidän tunne-elämäänsä kansallisen myrskyn keskellä.

Liki lapsina Valkeakosken tehtaalle työhön ajetut tytöt joutuvat kasvokkain todellisuuden kanssa, joka leikkaa lapsuuden kerralla ja heittää syliin aikuisen vastuun. Elämä on pelkkää fyysistä rasitusta, ja lisäksi seksuaalinen hyväksikäyttö murtaa oraalla olevaan naiseuteen säröjään.

Syntyy tyttöjen yhteisö, jossa paikkaillaan säröjä. Elämän uteliaisuus jaetaan arasti, vastuun häilyvä merkitys ottaa ensimmäisiä askeliaan kuten myös suhde toisiin, ystävyys ja rakkaus.

Pyörönäyttämö on kuin vaakatasossa oleva ratas, joka liikuttaa niin elämää kuin tehdasta. Se on väliin raskaasti kiskottava taakka ja toisena hetkenä tanssiin pyöräyttävä rulla. Liike ja tanssillisuus vievät esitystä muotokieleen, joka avaa tekstin tulkintaan hienoja väyliä.

Tuntuu liki riettaalta, kun punakaartiin pestautuvat tytöt suunnittelevat ja mallaavat taisteluasujaan ruusukkeineen ja lopulta esittelevät niitä parrasvaloissa kuin catwalkilla ikään. Rinnastus on raaka, mutta kuvaa tyttöjen kasvavaa itsevarmuutta ja vahvuudentuntoa antiikin draamojen malliin. Kuten niissä, rangaistuksetta ei jäädä nytkään.

Näytelmän joukkokohtaukset ovat komeita, tansseineen ja lauluineen. Eri mielenlaadut heittyvät keitokseen kuin polkat, jenkat ja valssit.

Päähenkilö on ankaran uskonnollisen äidin (Eeva Soivio) ja lempeän isän (Juho Milonoff) tytär Sigrid, jota Helmi-Leena Nummela esittää vereslihaisen koskettavasti.

Sigridin parhaaksi ystäväksi lyöttäytyy rehvakkaan äidin (Ursula Salo) tytär Maija (Oona Airola), joka houkuttelee Sigridin kuorestaan ulos. Maijan ujon Martti-veljen (Antti Aalto) käsissä soi mandoliini ja hän sanoittaa tunteitaan herkkien laulujen avulla.

Tehtaan tytöistä Inka Reyesin Saima on tiedostava ja toimintaa alkuun paneva tyyppi. Ilman hänen rohkeuttaan jäisi paljon tekemättä. Reyesillä on myös toinen rooli Maijan hentoisena sulhaskandidaattina. Saga Sarkola on tyttöjoukon väreilevä hermokimppu.

Erinomaisen roolin tekee Ursula Salo paperitehtaan härskinä Forsströminä, joka äkseerauksen ohessa kokee oikeudekseen tarkistaa uudet tulokkaat hameen alta.

Vaikka aseet paukkavat, häilyvät rintamalinjojen rajat, näkökulma laajenee ja etsii ymmärryksen mahdollisuutta. Kasvutarinat yhteiskunnan murroksessa ovat sitä materiaalia, jota ei historiankirjoista löydy, vaikka juuri siitä historia rakentuu.

Nuoret näyttelijät ovat raikas tuulahdus Komin näyttämöllä. Vanhat konkarit Niko Saarela ja Vilma Melasniemi kantavat Juho Milonoffin ja Eeva Soivion kanssa peruskomilaista verevyyttä monissa rooleissaan.

Tämä esitys on ajankuvana ravisteleva eikä jää pelkän historiallisen ajanjakson kuvaukseksi. Maijalan tulkinta kurottaa tulevaisuuteen ja pakottaa säätämään omia asenteitaan uudelleen. Näytelmän lopussa koko näyttelijäkaarti laulaa Veriruusut-laulua ja liukuu hiljalleen teatterin eteiseen ja siitä jonnekin kauas kuulumattomiin ja näkymättömiin palatakseen odottamattomana hetkenä takaisin.

Hämeen Sanomat 21.2.2018