Macbeth/SKT

Näyttämökuva syö tekstin 


William Shakespeare: Macbeth. Suomennoa ja sovitus: Eva Buchwald ja Janne Reinikainen. Ohjaus: Janne Reinikainen. Dramaturgi: Eva Buchwald. Lavastus: Kati Lukka. Pukusuunnittelu: Tarja Simone. Valosuunnittelu: Max Wikström. Musiikki ja äänisuunnittelu: Timo Hietala. Videosuunnittelu: Hanna-Riikka Halonen. Ensi-ilta Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 8.3.2017.
 

Kolme Conchita Wurstin näköistä naista laulaa Weird Sisters -nimisenä triona suoraviivaista rockia Shakespearen sanoin ”Selkeä on synkkää”. Näin tervehditään katsojia Janne Reinikaisen ja Eva Buchwaldin uudelleen kirjoittamassa Macbeth-näytelmässä. Androgyynit noidat ennustavat valtaistuimen, mutta antavat myös sukupuolettoman lukuohjeen.

Näyttämökuva on valjastettu sykkiväksi rakennelmaksi. Takaseinän kirkas mikroskoopin näkymä on ikkuna, jossa pieneliöiden määrä kasvaa ja liike vilkastuu. Luonto ottaa omansa, viimeistään meriin upotetun muovin vuoksi.

Visuaalisen materiaalin runsaus ahmaisee valtavan palan näytelmän tarkkailupisteistä. Mikroskoopin vaihtuvat kuvat alkioista atomipommiin, rakennusten välähtelevät valopylväät, monen pikkuscreenin kuvavirrat maailman johtajista sekä ekokatastrofista tarjoavat puhuttua tekstiä vahvemman elementin.

Vaikka valtaa tavoitellaan ja kruunua kiikutetaan symbolina, ei kyse ole Shakespearen kuningasnäytelmän valtaistuimesta. Alkuperäinen Macbeth on tekstinä vain pohja, johon on kirjailtu juonteita aikamme arvoista.

Katsoja istutetaan ikään kuin tämän päivän mediavirtaan, jonka kuvaston kaaoksesta on vaikea löytää tosia vastauksia. Ihmisen kaavaa tarjoillaan myös muokattavaksi 3D-grafiikkana – ja muokkaajia on jonoksi asti. Eikä katsojakaan jää syyttömäksi.

Oivalluksia ja ideoita jää tuijottamaan, ja tekstin kuuntelu unohtuu. Tämä ei kaiketi ole tarkoitus, vai onko? Eksynyt katsoja herätetään viimeistään letkautuksilla tämän päivän politiikan huipulta. Näyttämöllä muun muassa sipilöidään, ja näin herutetaan katsomosta naurut, mikä tuntuu hieman halvalta konstilta.

Näytelmä on juuri niin julma kuin aina ennenkin. Kun näyttämön etureunaan tuodaan säkissä vertavuotava Macbethin pää, tuntuu kuin katselisi Isisin kuvaamaa teloitusvideota.

Katariina Kaitue tekee julmetun sensuellin Lady Macbethin, joka viettelee puhdasotsaisen miehensä (Antti Luusuanniemi) veritöihin. Macbethistä on tehty mukava veikko, joka juttelee näyttämömiehille ja käy yleisön seasta etsimässä tukea, eikä istu murhaavaksi kuninkaaksi lainkaan. Tämäkin lienee tarkoitus.

Kuningasnäytelmä on julma myös esittäjilleen. Näyttelijäntaivaltaan aloittavien ero konkareihin korostuu tavanomaista räikeämmin. Valinta on ilmeisen tietoinen, sillä vielä vähäisellä auktoriteetilla esitetyt pitkät ja tärkeät monologit eivät vakuuta kuulijaansa.

Kautta näytelmän kuullaan Timo Hietalan säveltämää musiikkia kilttiin pukeutuneen Joakim ”Jusu” Berghällin monella soittimella loihtimana. Kati Lukan lavastus on erilaisia rakennusten raameja portaikkoineen. Kukaan ei voi piiloutua mihinkään. Teoilla on aina todistaja.


Tero Koponen, Sonja Kuittinen, Esko Salminen ja Karin Pacius © Mitro Härkönen


Hämeen Sanomat 10.3.2017




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kokki, varas, vaimo ja rakastaja

Hitler ja Blondi – SKT

Kahden ja yhden yön tarinoita