Macbeth/SKT
Näyttämökuva syö
tekstin
William Shakespeare:
Macbeth. Suomennoa ja sovitus: Eva Buchwald ja Janne Reinikainen. Ohjaus: Janne
Reinikainen. Dramaturgi: Eva Buchwald. Lavastus: Kati Lukka. Pukusuunnittelu:
Tarja Simone. Valosuunnittelu: Max Wikström. Musiikki ja äänisuunnittelu: Timo
Hietala. Videosuunnittelu: Hanna-Riikka Halonen. Ensi-ilta Kansallisteatterin
Suurella näyttämöllä 8.3.2017.
Kolme Conchita Wurstin näköistä naista laulaa Weird Sisters -nimisenä triona suoraviivaista rockia Shakespearen sanoin ”Selkeä on synkkää”. Näin tervehditään katsojia Janne Reinikaisen ja Eva Buchwaldin uudelleen kirjoittamassa Macbeth-näytelmässä. Androgyynit noidat ennustavat valtaistuimen, mutta antavat myös sukupuolettoman lukuohjeen.
Näyttämökuva on valjastettu sykkiväksi rakennelmaksi. Takaseinän
kirkas mikroskoopin näkymä on ikkuna, jossa pieneliöiden määrä kasvaa ja liike vilkastuu.
Luonto ottaa omansa, viimeistään meriin upotetun muovin vuoksi.
Visuaalisen materiaalin runsaus ahmaisee valtavan palan
näytelmän tarkkailupisteistä. Mikroskoopin vaihtuvat kuvat alkioista
atomipommiin, rakennusten välähtelevät valopylväät, monen pikkuscreenin kuvavirrat
maailman johtajista sekä ekokatastrofista tarjoavat puhuttua tekstiä vahvemman
elementin.
Vaikka valtaa tavoitellaan ja kruunua kiikutetaan symbolina,
ei kyse ole Shakespearen kuningasnäytelmän valtaistuimesta. Alkuperäinen
Macbeth on tekstinä vain pohja, johon on kirjailtu juonteita aikamme arvoista.
Katsoja istutetaan ikään kuin tämän päivän mediavirtaan,
jonka kuvaston kaaoksesta on vaikea löytää tosia vastauksia. Ihmisen kaavaa
tarjoillaan myös muokattavaksi 3D-grafiikkana – ja muokkaajia on jonoksi asti. Eikä
katsojakaan jää syyttömäksi.
Oivalluksia ja ideoita jää tuijottamaan, ja tekstin kuuntelu
unohtuu. Tämä ei kaiketi ole tarkoitus, vai onko? Eksynyt katsoja herätetään
viimeistään letkautuksilla tämän päivän politiikan huipulta. Näyttämöllä muun
muassa sipilöidään, ja näin herutetaan katsomosta naurut, mikä tuntuu hieman
halvalta konstilta.
Näytelmä on juuri niin julma kuin aina ennenkin. Kun
näyttämön etureunaan tuodaan säkissä vertavuotava Macbethin pää, tuntuu kuin
katselisi Isisin kuvaamaa teloitusvideota.
Katariina Kaitue
tekee julmetun sensuellin Lady Macbethin, joka viettelee puhdasotsaisen miehensä
(Antti Luusuanniemi) veritöihin. Macbethistä
on tehty mukava veikko, joka juttelee näyttämömiehille ja käy yleisön seasta
etsimässä tukea, eikä istu murhaavaksi kuninkaaksi lainkaan. Tämäkin lienee
tarkoitus.
Kuningasnäytelmä on julma myös esittäjilleen.
Näyttelijäntaivaltaan aloittavien ero konkareihin korostuu tavanomaista
räikeämmin. Valinta on ilmeisen tietoinen, sillä vielä vähäisellä
auktoriteetilla esitetyt pitkät ja tärkeät monologit eivät vakuuta kuulijaansa.
Kautta näytelmän kuullaan Timo Hietalan säveltämää musiikkia kilttiin pukeutuneen Joakim ”Jusu” Berghällin monella
soittimella loihtimana. Kati Lukan
lavastus on erilaisia rakennusten raameja portaikkoineen. Kukaan ei voi
piiloutua mihinkään. Teoilla on aina todistaja.
 |
| Tero Koponen, Sonja Kuittinen, Esko Salminen ja Karin Pacius © Mitro Härkönen |
Kommentit
Lähetä kommentti