Kenraali ja Casanova
Teksti kaipaisi siivoamista mutta näyttelijäntyötä voi vain ihailla
Pasi Lampela: Kenraali ja Casanova. Ohjaus: Pasi Lampela.
Lavastus ja puvut: Markus Tsokkinen. Valosuunnittelu: Mika Ijäs.
Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov. Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun
näyttämöllä 31.8.2016.
Eletään 1700-luvun loppua, ja Napoleonin nostattamat tuulet
julistavat uudenlaista yhteiskuntajärjestystä. Euroopan joka kolkassa soditaan
ja valtioiden rajoja koetellaan.
Pieni böömiläinen Treplizin kylä kylpylöineen saa
vieraakseen kuningas Kustaa III:n maanpetturuudesta kuolemaan tuomitseman kenraali Georg Magnus Sprengtportenin. Upseerismies on tullut hoidattamaan taistelussa saatuja vammoja ja on nyt Katariina Suuren alamainen.
Samaan kylään on ajautunut myös kuuluisa viettelijä Giacomo Casanova,
joka kirjoittaa elämäkertaansa raihnaisena ja unohdettuna kirjastonhoitajana. Yhteistä
näille miehille on se, että kumpikin on parhaat päivänsä ohittanut, joskin Sprengtporten
on hieman nuorempi ja haaveilee yhä uralla etenemisestä. Ja historia mainitsee Sprengtporteninkin olleen naistenmiehen maineessa.
Myös markiisitar de Bois on paennut Pariisin vallankumousta
Trepliziin. Casanova tutustuttaa toisiinsa markiisittaren ja pohjoisen jäyhän
upseerin ja heidän välilleen syntyykin kangerteleva suhde.
Pasi Lampelan Kenraali ja Casanova -näytelmä punoo
juonen, jossa päähenkilöt haikailevat mennyttä. Rahan, vallan ja rakkauden
aihiot läpäisevät koko esityksen, mutta rihmoja kudotaan niin moneen suuntaan,
että kokonaisuus jää risaiseksi.
Teksti leikittelee faktan ja fiktion välimaastossa ja sitä
ympäröi maaginen atmosfääri. Konkreettisesti magiaa tuo Jouko Klemettilän verrattomasti esittämä epäkelpo maagikko-oopperalaulaja
Herman Götz. Näen tässä hahmossa koko näytelmää värjäävää pelaamisen ja naamioitumisen
tematiikkaa. Muitakin signaaleja tuohon suuntaan on, joten ääneen lausuttu elämän
teatteriluonne on täysin turha ja sen olisi voinut tekstistä hyvin jättää pois.
Päärooleissa on kaksi vahvaa näyttelijää, Santeri Kinnunen ja Pekka Laiho. On riemastuttavaa nähdä ilmaisua, jossa teksti ja hahmo ovat yhtä. Kinnusen Sprengtportenista on tehty
alkuun kovin räyhäävä ja yksitotinen, mutta esityksen edetessä sävyjä syntyy
lisää. Laihon Casanova kärsii, riutuu, leikittelee, kiistää ja alistuu –
katsoja kiittää.
Saija Lentosen
markiisitar ottaa tilan petettynä viettelijättärenä ja tekee roolin uljaasti.
Roolihahmo jää kuitenkin kolmanneksi pyöräksi kenraalin ja Casanovan välissä
eikä selkeää paikkaa oikein löydy.
Kaiken kaikkiaan jokaista näyttelijää voi kiittää selkeästä
artikulaatiosta, mikä ei nykyään ole lainkaan itsestäänselvyys.
Markus Tsokkisen
lavastus kuvaa aikakautta ja on samalla symbolinen. Etenkin loppukohtauksen
taustan kulahtaneet ja reikäiset väliverhot antavat katsojalle tulkintamaastoa.
Tsokkinen on myös puvustanut näytelmän ja päähenkilöiden
asujen varsin pieniin muutoksiin kiteytyy paljon merkityksiä. Markiisittaren
valkoiset kengät vaihtuvat lopussa kultaisiin ja Sprengtportenin nuhjuinen asu
puhtaaseen, ja olkapäilleen se on saanut muhkeat epoletit. Maallinen hyvä on lisääntynyt, mutta entä henkinen?
Aura Visalan
cembalosäestys koristelee näytelmän maailmaa viehkosti.
Kommentit
Lähetä kommentti