Sibelius – kohtalonyhteydet

 Hämeen Sanomat 14.2.2015

Schlaageriseppele Ilkka Heiskaselle

Heiskasen Sibelius hehkuu, mutta kokonaisuus jää muotopuoleksi

 

Antti Vihinen: Sibelius – kohtalonyhteydet. Ohjaus: Sakari Kirjavainen. Lavastus: Eira Lähteinen. Puvut: Elina Vättö. Valosuunnittelu: Hannu Suutari. Äänisuunnittelu: Janne Auvinen. Kantaesitys Hämeenlinnan Teatterissa 12.2.2015.

Ilkka Heiskanen ja Katariina Kuisma-Syrjä (©Tommi Kantanen)

Katson ennen esitystä teatterin lavalle, jossa on verhojen edessä pari pylvääntynkää ja tyhjät miesten kengät. Joku astuu pian noihin kenkiin ja miljöö on ylevä. 

Kun kuuntelen näytelmän lopussa pitkähköä Sibeliuksen monologia, ehdin ajatella, että näin juuri sinfonian, jonka viimeiset tahdit viipyvät vielä näyttämöllä.

Millainen oli matka tyhjistä kengistä kenkänsä riisuvan suurmiehen kuolemaan? Millaisia osia tähän sinfoniaan oli kirjoitettu? 

Alkusoitto: väliverhojen avauduttua esitellään lempeä kuva lempivästä pariskunnasta veden äärellä. Janne ja Aino, aina, kuten he sanovat.

Kiiltokuva rikotaan, Jannella on toinen elämä. Musiikki? Sekin, mutta sen lisäksi on taiteilijaelämä juominkeineen. Syntyy riitasointuja.

Seuraavana on kepeän leikittelevä osa, jonka avaa aikakauteen sopimaton sana, pillimehu. Mehun juojiksi Ainolaan ilmestyvät itseoikeutettuna Eino Leino, mutta lisäksi Pentti Saarikoski kivi (lue Kivi) kainalossaan sekä Arto Melleri taulunraamit kaulassaan. 

Mikko Töyssy, Tommi Rantamäki, Lasse Sandberg ja Ilkka Heiskanen ©Tommi Kantanen

Suomalaisen kulttuurin murusia

Katsojalle tarjoillaan suomalaisen kulttuurin murusia kielitaistelusta tyylitaisteluun. Takaseinän vesielementti vaihtuu graffiteiksi. Dialogissa vilahtaa fraaseja kevyestä musiikista ja viittauksia 80-luvun teatteriin. 

Gallen-Kallelan Symposion-tauluun liitetyt vitsitkin toistetaan. 

Aikamatkaan liittyy Mannerheimintieltä ratsunsa selästä karannut pulunpaskoma marsalkka (Matti Nurminen) keppihevosineen. Sinfoniaan saadaan isänmaallisuuden sävyjä, jotka tosin venytetään komiikan puolelle. On saatava Sibelius soimaan kännyköihin.

Antti Vihisen kirjoittama 150-vuotisjuhlanäytelmä on eriskummallinen tekstilajien kooste, jossa Ainolaan tupsahtavat vieraat määrittävät tyylin ja tempon.

Näyttämöllä saa seuratakseen säveltäjämestarin koko aikuiselämän niin yksilön, taiteen kuin yhteiskunnan näkökulmasta.

Mikko Töyssy, Ilkka Heiskanen ja Katariina Kuisma-Syrjä ©Tommi Kantanen

Kyseenalainen koominen

Sakari Kirjavaisen ohjaus on uskollinen tekstille, eli liioittelee silloin, kun hypätään komiikan rattaille ja tyylittelee traagisissa painanteissa. 

Eira Lähteisen seesteinen lavastus pylväineen, planeettoineen ja leijailevine laakeriseppeleineen tarjoaa erinomaisen tilan. Sen runsaita symbolisia elementtejä merkityksellistetään Hannu Suutarin valoin. 

Sodan värit loimottavat pylväissä ja keskitysleirin mustavalkoiset aidat sulkevat vankinsa. Laakeriseppeleet värjäytyvät kunkin aikakauden aattein.

Ilkka Heiskanen, hän hehkuu läpi näytelmän. Hän saa Mellerin Schlaageriseppeleen kaulaansa. Sormenpäitä myöten tehty roolihahmo on niin vahva, että kanssanäyttelijät jäävät väistämättä varjoon.

Ilkka Heiskanen ja Turkka Mastomäki ©Tommi Kantanen

Sibeliukselle on vain minä ja minun musiikkini. Heiskanen tekee valloittavan kevyesti luomisvoimaisen mestarin, haparoi epävarmana poliittisella maaperällä ja sukeltaa nuotit hukassa tummiin virtoihin mielipuolisen räytyvänä.

Mahlerin (Turkka Mastomäki) ja Sibeliuksen Ainolasta avaruuteen siirtyvässä dialogissa syntyy oivaa vetoa, mutta harmittavasti Mastomäen matalataajuinen ääni hukkuu ensi-illassa ja osa repliikeistä jää arvailun varaan. Tämä korjaantunee jatkossa.

Katariina Kuisma-Syrjä tekee koskettavan Ainon ja paikoin dialogi Janne kanssa on eloisaa.

Joukkokohtausten koomiset hahmot, niin suomalaiset kuin saksalaisetkin, jäävät minulle sisällöllisesti sekä ilmaisullisesti käsittämättömiksi. Alleviivaaminen ei toimi näyttämöllä koskaan.

Jos palaan sinfonia-analogiaan, niin esitys on kokonaisuutena muotopuolinen. En ole varma, mitä se haluaa kertoa. Sibelius – Kohtalonyhteydet -nimi usuttaa tarttumaan taiteilijakohtaloihin, mutta säie on kovin hauras.   

Musiikki on kaiken aikaa läsnä, sen voimaa ja muotoa ei voi rikkoa.