Luolasto

 Hämeen Sanomat 13.3.2014

Kalliomaalaukset kohtaavat ydinjätteen

Luolasto. Käsikirjoitus ja ohjaus Laura Ruohonen. Lavastus: Kati Lukka. Puvut: Tarja Simonen. Musiikki: Riikka Talvitie. Valosuunnittelu: Ville Toikka. Äänisuunnittelu: Heidi Soidinsalo. Kantaesitys Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 5.3.2014.

Kalliomaalaukset ja insinöörien numeromerkinnät ovat päällekkäin Laura Ruohosen kirjoittaman Luolasto-näytelmän maisemassa. Niissä kiteytyy ajatus ihmisen historiasta. 

Taide ja kokemus vai tarkkojen laskelmien tekeminen? Insinööri ottaa vastuun ponnekkaasti, vaikka laskelmat voivatkin pettää. Ihmisen kokemus ympäristöstään ei petä koskaan.

Massiivisina kohoavilla kiviseinillä vaanii mystisiä entisiä, menneen ajan haamuja. Katsojana haluaisin tietää heistä tarkemmin.  

Tilaa vartioi valvomossaan yksinäinen mies (Martti Suosalo) kanarialintunsa kanssa. Vain kulkuluvan saaneilla Posivan insinööreillä on asiaa alueelle. 

Martti Suosalo (© Stefan Bremer)

Ruohosen teksti panee henkilönsä puhumaan omaperäisen runollisella tavalla ja heittää heidät erikoiseen liikkeeseen. He kulkevat hisseillä ylös alas, kiipeilevät seinillä ja roikkuvat köysistä.

Monien palasten kokonaisuus

Jonkinlaisen juonilinjan näytelmästä voi napata, mutta se ei ole esityksen fokus. Juoni leviää kaikkialle, moniin aikoihin ja kertomuksiin. 

Ihminen on asunut luonnonluolissa ja jättänyt niihin omat merkkinsä. Tänään peruskalliota kaivetaan ydinjätteen loppusijoituspaikaksi, tulevien sukupolvien hoidettavaksi. 

Heikki Pitkänen, Sari Mällinen ja Markku Maalismaa (© Stefan Bremer)

Tunnelma on pääosin painostava, mutta sitä rikkovat insinöörikolmikon (Sari Mällinen, Heikki Pitkänen ja Markku Maalismaa) ronski huumori ja kepeä musisointi. Kolmikko hokee, että insinöörin kädessä on elämä ja kuolema. Insinööri rakentaa maailman syvimmällä olevan saunan ja paistaa olmia luolanuotiolla.

Alma Pöystin arkeologi laskeutuu syvyyksiin etsimään shamaaniluolaa. Se, etsiikö hän vain sitä, jää avoimeksi. Hämmentävä rakastuminen vartijaan ja häilyminen antavat ymmärtää, että hän etsii lähinnä itseään.

Petri Manninen (© Stefan Bremer)

Arvomaailma esitetään hupaisana uutiskoosteena, jossa kaupunginjohtaja hykertelee saadessaan kotikuntansa ydinjätteen sijoituspaikaksi, sillä se tietää töitä. Ior Bockia muistuttava valehippi opastaa luolaan eksyneitä turisteja ja kertoo kummallisia tarinoita. 

Helposta kokonaisuudesta ei ole kyse, sillä Ruohosen ohjaama esitys kaapii julmetun määrän informaatiota samalle viivalle.

Ihmisen ajattelusta on kyse, oli se sitten maalauksena, ydinjätteenä tai kristallijärven tyhjien muovipullojen tertturöykkiönä, mikä onkin näytelmän kaunein kuva. 

Kati Lukan lavastama näyttämö on komea, visuaalisesti mielenkiintoisia elementtejä on riittämiin. Riikka Talvitien musiikki nuolee seiniä, putoilee pisaroina katosta. Tekniikka toimii. 

Kaikkia palasia on hiottu, mutta ne ovat kovin kaukana toisistaan.

Helmi-Leena Nummela, Alma Pöysti ja Emilia Kokko (© Stefan Bremer)