Toveri K

 Hämeen Sanomat 25.1.2014

Vallanhimon logiikka on vaikeaa

Edvard Radzinski: Toveri K. Ohjaus: Roman Vitkjuk. Suomennos: Teemu Kaskinen. Koreografia: Vladimir Anosov. Lavastus ja puvut: Vladimir Boer. Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 23.1.2014.

Vappu Nalbantoglu ja Asko Sarkola (Kuva Tapio Vanhatalo)

Erittäin suurin korvin kuuntelin kommentteja poistuessani Helsingin Kaupunginteatterin katsomosta, kun näytelmä Toveri K:n viimeiset aplodit oli taputettu ja muutamat buuauksetkin huudettu. 

Jonkun mielestä näytelmä ei ollut mistään kotoisin, toinen totesi ainakin vaikun lähteneen korvista ja kolmas ihasteli nähneensä todella hyvää teatteria.

Voimakkaita reaktioita esitys siis ainakin synnytti. Se, että reaktiot olivat niin erilaisia, kuvaa nähdyn erityisyyttä, erilaisuutta ja myös vaikeutta.

Esityksen erikoisuudesta kertoo se, että kaksi ja puoli tuntia paahdettiin ilman väliaikaa. Jotkut saivat tarpeekseen jo puolivälissä ja poistuivat.

Mitä näyttämöllä sitten nähtiin? Vai katsottiinko näyttämöltä katsomoon, sillä se oli läpi esityksen täysin valaistu.

Esko Roine (Tapio Vanhatalo)

Edvard Radzinskin teksti on monikerroksinen kuvaus Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista Stalinin aikaan, mutta näyttämöteksti on laajempi. Se venyttää vallankäytön ja poliittisen juonittelun nykypäivään.

Kremlin kellojen kaiku saattelee tapahtumia. Taustalla valvoo valtaisa Stalinin patsas – ilman päätä, sillä se on irrallaan lattialla. Patsaan puhuvaksi pääksi lähes katonrajaan pujahtaa monennäköistä kasvoa. Stalineita? Kyllä, mutta vaihdokkaina ne kuvaavat kaikkia diktaattoreita.

Ukrainalaisen ohjaaja RomanViktjuk näkee Suomen ja Neuvostoliiton välisissä tapahtumissa samoja piirteitä, joita Ukrainan ja Venäjän välillä on tänä päivänä.

Vahvan fyysistä teatteria

Otto Wille Kuusinen (Asko Sarkola) menettää idealistisen aatteensa vuoksi vankileireille ja teloituksiin niin ystäviä kuin läheisiä. Hän on surullinen hahmo, jonka väri on harmaa, huomaamaton mies, jonka nousu politbyroon johtoon perustuu vaikenemiseen. 

Asko Sarkola ja Valtteri Tuominen (Tapio Vanhatalo)

Sarkola työstää roolia neutraaliksi, väsyneen oloiseksi. Hahmon irrallaan lojuva rintakuva muistuttaa häkellyttävästi Putinia.

Puhuminen on Vitkjukin ohjauksessa pääosin huutamista. Vain Kuusiselle suodaan normaali puheääni.

Äärirajoilla elämistä kuvaavat ronskin äänenkäytön lisäksi se, että kehot valjastetaan riuhtomaan, tasapainoilemaan ja kulkemaan äksiisin määrittämiä linjoja. Moderni kuntosalivarustus on näyttämön lavastuksellinen elementti.

Joukko äänettömiä miehiä rehkii valkeissa verryttelyasuissaan, joiden selkää koristaa Suomi-logo. Puku muuntuu lumiasuksi Mannerheimin pyöräillessä paikalle. Äänetön joukko on massaa, joka joutuu ponnistelemaan taatakseen olemassaolonsa.

Vappu Nalbantoglun riehakas roolityö

Historiallisen dokumenttiaineiston rinnalle nousee Kuusisen Aino-vaimon kautta inhimillinen näkökulma.

Vappu Nalbantoglun hurja Aino on mielipuoliseen fyysiseen ilmaisuun valjastettu hahmo. Täysin punaiseen puettuna hän on intohimoinen nainen, joka sietää miehensä monet rakastajattaret. Aatteelle uhrattuna ja 15 vuodeksi vankileirille tuomittuna hän on valkoisissaan veistoksellinen, korkeille portaille myyttiseksi hahmoksi istutettu tuomari.

Vappu Nalbantoglu (Tapio Vanhatalo)

Nalbantoglun roolisuoritus iskee syvän jäljen, piti siitä tai ei.

Ei riitä, että katsoja tuntee jonkin verran lähihistoriaa sisäistääkseen näytelmän faktoihin perustuvaa sanomaa.

Ilman historiallista aspektia saa nähdäkseen spektaakkelin, joka lähentelee hulluuden rajaa.  Vallanhimon logiikkaa on vaikea seurata.

Vladimir Anosovin koreografia on mestarillinen ja Vladimir Boerin lavastus pelkistettyä ja niukkaa, mutta erittäin tarkkaan harkittua. 

Visuaalisena kokemuksena näytelmän yksityiskohtien merkkimaailma sytyttää pieniä palon alkuja sinne tänne.

Viihdyttävää elementtiä Viktjukin ohjaamassa esityksessä ei ole. Katsojalta vaaditaan paljon. Voi myös kysyä, vaaditaanko liikaa.

Pirjo Puukko