Le Coq – taistelu ravintolasta / HKT

Komiikka hukkuu ylenpalttiseen tykitykseen  


Timo Kahilainen ja Heikki Vihinen: Le Coq – taistelu ravintolasta. Ohjaus Heikki Vihinen, dramaturgia Ari-Pekka Lahti, sävellys  ja musiikin sovitus Timo Kahilainen, lavastus Timo Kahilainen ja Vilma Mattila, pukusuunnittelu Elina Vättö, valosuunnittelu Valdemar Virtanen, äänisuunnittelu Joonas Outakoski. Kantaesitys 6.2.2020 Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä.

Kun näyttämöllä paahdetaan farssia täysillä eikä yhtään naurata, on aina tiukka mietinnän paikka. Mistä johtuu, että ei naurata?

Jouko Klemettilä ja Eija Vilpas © Jaakko Vuorenmaa

Timo Kahilainen ja Heikki Vihinen ovat miehiä Kummeli-sketsien takaa, joten odotukset olivat korkealla, kun painelin Arena-näyttämölle. Rönsyävien polkujen pitkitetty farssi osoittautui kuitenkin muutamaa kirkasta elementtiä lukuun ottamatta puuskuttavaksi kokonaisuudeksi. Paahdettiin liikaa kuin sydänkohtauksen partaalla ja eksyttiin pääideasta kauas muille maille vieraille.

Juonikuvio alkaa siitä, että ravintola Le Coq on vaikeuksissa, oikeastaan konkurssin partaalla. Tai, on ylipäätään ihme, että ravintola on edes olemassa, sillä siellä ei ole käynyt pitkään aikaan asiakkaita, eikä aineksia ruuan tekemiseen ole. Ylpeä omistaja Maximilian von Salmi kekkuloi kuitenkin isänsä luoman kulttiravintolan raunioilla kuin kukko tunkiolla.

Michelin-tähtensä menettäneeseen ravintolaan sijoittuva näytelmä on aiheena sellainen, että tulos voisi olla erikoisen herkullinen. Varsinkin, kun henkilögalleria koostuu monenkirjavasta joukosta niin koto-Suomesta kuin kauempaa. Lisäksi tähtiluokituksen pudotukseen liittyy ihan mielenkiintoinen syy, joka hukkuu nyt miljoonan sivujuonteen kudelmaan. 

Vihisen ohjaamassa esityksessä eksytään muun muassa aivan liian pitkäksi toviksi Neuvostoliiton historian esittelyyn diakuvien myötä. Linkki naapurimaahan on toki tärkeä osa juonta, mutta Kalinkan ja muiden venäläisten laulujen esittäminen saa kohtuuttoman ison roolin. Lähikulmien rotanmetsästys on olennainen juonne, mutta senkin olisi voinut jättää paisuttelematta. Pertti Koivula vie rottamiehen roolin muikeasti.  

Jarkko Niemi ja Riitta Havukainen
En aivan ymmärrä, miksi Jouko Klemettilä on pantu paahtamaan kaikki repliikkinsä kuin hengenhädässä. Sävyjä siinä ei pääse syntymään. Kaikilla on mikrofoni, joten vähempikin äänenkäyttö riittäisi. Samaan tyyliin taipuu Eija Vilpaksen Kerstin, isä von Salmen leskivaimo. 

Onneksi on Jarkko Niemi ja hänen vähäeleinen mutta tarkka tulkintansa sattumalta ravintolan kokiksi palkatusta ohikulkijasta. Myös Riitta Havukainen tyylittelee ravintolakriitikko Pirke Öökpalun komeasti. 

Hyvien sketsien kirjoittaminen ei takaa hyvän draaman kirjoittamista. Kahilaisen ja Vihisen farssi vilisee eritasoisia sketsinpoikasia, joista mikään ei pääse kunnolla lentoon, kun kaikkea on ympärillä ylenpalttisesti, niin tekstin tasolla kuin lavastuksen ja puvustuksenkin osalta.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Peer Gynt/Ryhmäteatteri

Veriruusut – Kom

Huorasatu