Ihmisen ääni – Kansallisteatteri

Tummien sävyjen Ihmisen ääni on ennen kaikkea Terhi Panulan näytelmä

Ihmisen ääni, Jean Cocteau. Suomennos Reita Lounatvuori, ohjaus, lavastus ja pukusuunnittelu Charles Gonzalès. Ensi-ilta Kansallisteatterin Omapohjassa 23.10.2019.

© Erik Uddström

Jean Cocteau (1989–1963) oli surrealistinen monialainen taiteilija ja oman aikansa mediapersoona. Hänen tuotantoonsa kuului mm. proosaa ja runoutta sekä elokuvia. Cocteaun teemat liikkuvat usein kuoleman ja mytologian äärellä, toden ja sepitteen raja on teoksissa häilyvä. Näytelmän Ihmisääni (1930) sävelsi Francis Poulenc oopperaksi vuonna 1959 ja Pedro Almodóvarin elokuva Naisia hermoromahduksen partaalla (1988) pohjautuu myös löyhästi tähän tekstiin.

Kansallisteatterin esitys on saanut nimekseen Ihmisen ääni. Näytelmää on yleensä pidetty hylätyn naisen tragediana, mutta se on käännetty joskus myös hylkäävän naisen komediaksi. Charles Gonzalèsin nimenomaan Terhi Panulalle ohjaama esitys taipuu dramaattisen tuskan ja selviytymisen haavaiseen suuntaan. 

Omapohjan tila on esityksessä ikään kuin esiintyvän naisen mieli. Aluksi takaseinän videolla sairaalasängyssä makaa vanhus letkuissa, hänellä ei näyttäisi olevan kovinkaan paljon aikaa edessään. Hänen puhettaan ei kuulla. Muutaman portaan korkuisella tasanteella makaa valottomassa tilassa Panulan esittämä nainen. Hän nousee ja laskeutuu esiin.

Lattialla on valoneliöitä, jotka himmenevät ja kirkastuvat vuoron perään yhä uudelleen ja uudelleen. Nainen siirtyy häipyvältä neliöltä valoisalle. Ovatko neliöt muistopätkiä vai katkenneiden yhteyksien palautumisia, se jätetään katsojan tulkinnan työstettäväksi. Cocteaun tuotannossaan viljelemä valon ja varjon, unen ja valveen välitila joka tapauksessa toteutuu myös näyttämöilmeen kautta.

Maapallo pyörii radallaan useina versioina, Notre Damen kirkko palaa, musiikki soi dramaattisesti ja väliin kevyesti kuljettaen ranskalaisille kaduille, rakkauden äärelle.

Rakkauden menettämisestä tekstissä on kyse. Nainen puhuu kenties viimeistä kertaa hänet jättäneen rakastettunsa kanssa. Puhelimen välityksellä tapahtuva eronteko saattaa tuntua vanhanaikaiselta, mutta eipä 30-luvun puhelu linjahäiriöineen ja katkoksineen eroa tämän päivän tekstiviestein käytävästä erokeskustelusta. Molemmissa vältytään fyysiseltä kosketukselta ja avataan tulkinnoille ääretön temmellyskenttä. Näin etenkin siksi, että katsoja kuulee vain naisen äänen. Mitä puhelimen toisessa päässä sanotaan, sitä ei kuulla. Vai onko siellä ylipäätään ketään? Ehkä kaikki onkin vain kuvittelua.

Cocteaun ohjaamaa Kaunotar ja hirviö -elokuvaa heijastetaan seinälle. Mustavalkoisen elokuvan kohtauksessa epäsuhtainen pari ei saa toisiaan. Lähikuva ihmiskasvoisesta hirviöstä terävine katseineen hyökkää seinältä moneen otteeseen. Intertekstuaalisuus näytelmän ja Cocteaun muun tuotannon kanssa leikittelee vahvasti, mutta kuinka paljon siitä jää ymmärtämättä, mikäli ei tunnista viittauksia? Tai, voivat olla jopa rasitteeksi, jos tekstienvälisyyttä lähtee liiaksi pohtimaan.

Esitys on ennen kaikkea Panulan. Tulkittakoon tekstin kertovan kylmästi jätetystä naisesta tai hylkäämistä liioittelevasta naisesta tai vaikka kuvitellusta hylkäämisestä, Panulan kokonaisvaltainen heittäytyminen eri tunnetiloihin on herpaantumaton. Tuska ei hellitä, mutta epätoivon läpi puskee sinnikäs nainen. Ikä ei ole merkityksellinen, vaikka teksti välillä kuulostaakin nuoren rakkauden menetykseltä. Koska Panula on näyttämöllä Kansallisteatterin huppari päällään, hän edustaa taidelajiaan ja omaa työpaikkaansa, jonka tehtävä on luoda katsojille illuusioita. Siinä onnistutaan erinomaisesti.