Mummun saappaassa soi fox
Kun kohtaaminen on
niin vaikeaa
Sirkku Peltola: Mummun saappaassa soi fox. Ohjaus:
Anna-Maria Klintrup. Valosuunnittelu: Sami Rauhala. Äänisuunnittelu: Kari
Paukola. Lavastus: Paula Koivunen. Pukusuunnittelu: Tiina Joutsen. Ensi-ilta
Riihimäen Teatterissa 27.8.2016.
 |
| Maija Sippola, Katja Peacock ja Antti Jaakola ©Aki Loponen |
Sirkku Peltolan
näytelmä Mummun saappaassa soi fox
sai ensi-iltansa vuonna 2002 ja sitä on sen jälkeen esitetty varsin tiuhaan
niin ammatti- kuin amatööriteattereissa. Suosion syy löytyy näennäisen helposta
tekstistä sekä näytelmän teemoista. Suomalaisen perusperheen arki on jokaiselle
tuttua – ongelmineen kaikkineen.
Riihimäen Teatteri on napannut näytelmän
70-vuotisjuhlanäytelmäkseen. Ei siis glamouria, ei tempputeatteria, vaan
estradilla näyttäytyy hyvin vaatimattomaan ilmiasuun rakennettu Mörttisen perhe.
On lomautettu isä, kioskinmyyjä-äiti, nuoruuden kaaosta elävä tytär Janita ja
alakouluikäinen poika Tarmo. Puhutaan niitä näitä, yleisiä totuuksia, pohditaan
sukulaisten tekemisiä ja sitä, mennäkö mummin 80-vuotissynttäreille vai ei.
Pintapuheen taustalla käy melkoinen myllerrys. Jos ohutkin
ongelmasäie kurottaa seinien sisälle, suhtaudutaan siihen asenteella ”kyllä se
siitä”. Kohtaamisen ongelmat hiipivät perheeseen huomaamatta, mutta niiltä
suljetaan silmät, niistä ei puhuta.
Mikä taustalla sitten myllertää? Maailma kiitää ohi hurjaa
vauhtia, mikään ei ole niin kuin ennen. Tarmo-pojan hyvä todistus ei
merkitsekään sitä, että kaikki on koulussa hyvin. Janitallakin on omat
salaisuutensa. Nojatuolissaan kaukosäädin kädessä aikaa viettävä isä ei ole
moneen aikaan käynyt talonsa puutarhassa. Äiti raahautuu töihin ja takaisin, ja
sitten vaan ollaan, kun ei muutakaan osata.
Peltolan teksteissä on aina vahva koominen vire. Liioittelu
kuuluu tyylilajiin. Anna-Maria
Klintrupin ohjaama esitys viihtyy aika hillityllä linjalla. Niinpä
ajoittain syntyy paikallaan tallaavaa ja väritöntä teatteria.
Neljän hengen voimin vedetty esitys kuvastaa ehkä teatterin niukkuuden
aikaa. Toisaalta saman näyttelijän esittämät opettajan ja oppilaan roolit
ristivalottavat koulun problematiikkaa.
Katja Peacockin
äiti on asioiden edessä tasoitteleva ja hämmentymätön. Antti Jaakolan isän hermot ovat enemmän pinnalla. Näiden kahden
dialogiin kaipasin enemmän sähäkkyyttä varsinkin alkupuolella, kun tapahtumia
on kovin vähän.
Timo Ruuskasen
Tarmosta tulee koominen jo sillä, että julmetun pitkä mies asettuu lapsen
rooliin. Ruuskasen opettaja on esityksen hersyvin hahmo. Maija Siljanderin Janitalla ei ole paljon repliikkejä, mutta
kehonkieli kertoo sitä enemmän.
Käytävällä esityksen jälkeen kuulemani kommentti ”Kiva nähdä
esitys jossa saa nauraa ja itkeä” kertonee, että liikutaan sellaisten asioiden
äärellä, joista löytyy tunnetasolla heijastuspintaa.
Heijastuspintoja on useita. Kolmen sukupolven erilaisten elämänkuvioiden
sovitteleminen yhteen on rankkaa. Aihe on alati ajankohtainen, sillä jokainen tunnistaa
erilaisten kohtaamisten vaikeuden omassa elämässään.
Pirjo Puukko
Kommentit
Lähetä kommentti