Pasi was here

Masentunut putkimies Savosta ja kasvu mieheksi

Veikko Nuutinen: Pasi was here. Ohjaus: Lauri Maijala. Lavastus; Janne Vasama. Pukusuunnittelu: Niina Pasanen. Valosuunnittelu: Anniina Veijalainen. Äänisuunnittelu: Jani Rapo. Kantaesitys KOM-teatterissa 24.2.2016.

Hemmo (Juho Milonoff) matkaa lapsuuteen © Tanja Ahola

Hemmo kirjoittaa surunvalittelukorttia, mutta ei löydä sanoja. Lapsuusajan kaveri Pasi on tehnyt itsemurhan ampumalla ja luoti lävistää myös Hemmon maailman. Se vie helsinkiläismiehen Savonlinnan kyljessä olevaan Kellarpellon lähiöön 80-luvulle.

Hemmo ei ole kuin muut. Hän on muualta tullut eikä puhu mie-sie-kieltä. Hän asuu äitinsä kanssa, kun muilla on sekä äiti että isä. Lisäksi äidillä ei ole normaalia työtä kuten esimerkiksi Pasilla, jonka isä on putkimies. Lapsen silmin äidin työ yliopistolla ei ole kunnon työtä.

Veikko Nuutisen kirjoittama nostalginen matka Taon Taon ja Maija Mehiläisen maailmaan on sukellus pienen pojan mieleen ja siitä kasvun kautta kohti miehuutta. Aikuinen minä pyristelee muistojen kanssa ja haluaa rakastaa niitä suodattamatta ja kyseenalaistamatta. Ajatuskollaasi kasvuprosessista jää repaleiseksi.

Lauri Maijala on tarttunut tekstiin mielenkiintoisella tavalla. Paikoin tuntuu kuin olisi naivistien näyttelyssä. Hahmot on piirretty hienostelemattomalla käsivaralla ja kuva on humoristinen.

Janne Vasaman lavastuksen keskiö on koti, jonka molemmin puolin levittyy Kellarpellon lähiö. Hemmo näkee kaikkien muiden kodit lämpiminä normikoteina, joissa tehdään ruokaa, saunotaan ja katsotaan kylpytakki päällä telkkarista Salmelaisen paritusohjemaa. 

Nuutisen teksti pursottaa erilaisuuden kokemusta vahvasti. Se läpäisee niin ystävyyssuhteet kuin identiteetin kasvun kipupisteet. Lapsi haluaa olla samanlainen kuin muut ja pyrkii siihen kaikin keinoin. Näissä törmäyksissä syntyy hillitöntä komiikkaa.

Pasin ja Hemmon ystävyys valottaa kasvun rastipaikkoja. Lällälläästä siirrytään räkimis- ja pierukauteen ja siitä miehuuden orastavaan, arkaan seksuaalisuuteen tietokonepelien, rockmusiikin ja pornofilmien keskellä.

Johannes Holopainen, Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff © Tanja Ahola

Hemmon historiajuoksutus on kasvutarina kohti ymmärrystä ja hyväksyntää. Esitystä on helppo katsoa, sillä tunnistamispisteitä on paljon. Onko se myös esityksen puute? Sirpalemaiset kohtaukset ja siirtymät eivät aina suju liukkaasti.

Valittu tyylilaji on myös näyttelijäntyön kannalta hankala. Hypyt aikuisten ja lasten rooleihin on tehty stereotypioita korostaen. Nopeat leikkaukset jättävät ilmaisun luonnosmaiseksi. Artikulaatio-ongelmia oli ensi-illassa luvattoman paljon. 

Juho Milonoffin Hemmo vie katsojan elämänsä aikajanalle, jossa Johannes Holopaisen Pasi rimpuilee kohti itsemurhaa. Vilma Melasniemi ja Robert Enckell urakoivat roppakaupalla sivurooleja.

Kellarpelto lepää esityksen lopussa kauniina hautausmaakuvana, jonka äärellä lapsuuden ymmärtämisen langanpäästä on saatu kiinni KOM-teatterin näyttämöllä.

Hämeen Sanomat 27.2.2016