Mahdolliset maailmat

Mihin se meni se pieni poika?

Mahdolliset maailmat ratkoo keski-ikäisen miehen valintoja

Mahdolliset maailmat. Käsikirjoitus ja ohjaus Paavo Westerberg. Lavastus: Markus Tsokkinen. Pukusuunnittelu: Pirjo Valinen. Valosuunnittelu: Pietu Pietiäinen. Musiikki ja äänisuunnittelu: Sanna Salmenkallio. Videosuunnittelu: Timo Teräväinen. Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 17.2.2016.

@ Stefan Bremer

Paavo Westerbergin Mahdolliset maailmat -näytelmä on keski-ikäisen miehen odysseiaa itseensä. Kirjoittajablokista kärsivä näytelmäkirjailija tekee kriisinsä keskellä aikamatkan niin menneeseen kuin tulevaan. Matka on surrealistinen sukellus todelliseen ja fiktiiviseen maailmaan.

Näyttämöllä kaikesta tulee fiktiota. Näyttämön tapahtumilla ei ole mitään yhteyttä todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Näitä käsiohjelman ohjeita on paikoin vaikea pitää mielessä. Kansallisteatterin lavalla on nimittäin tarjolla houkuttelevasti Westerbergin henkilökohtaisen historian peilautumia.

Toisaalta tutuista elementeistä on apua juonen kuljetuksessa, mikäli ne nyt sattuvat olemaan tuttuja. Moni haarautuva polku jää hämäräksi ilman paikkaansa todellisessa historiassa.

Esityksen alussa katsojalle tarjotaan kolme tasoa. Screenin A4:lle syntyy epäkelpoa näytelmätekstiä, joka sulaa kirjailijan syntymäpäiväjuhlaan kauas näyttämön takaosaan. Kamerat tallentavat pientä kuvaa kohtaukseksi valtavalle screenille. Katsojan on tehtävä valinta, kumpaa seurata.

@ Stefan Bremer

Valintojen tekemiset ovat kautta linjan kulkevaa teemaa. Valinnoista syntyvät mahdolliset toiset maailmat. Kamerat kuvaavat päähenkilöä ikään kuin valikoiden muistiin otoksiaan.

Westerbergin teksti on filosofinen, joskin laskeutuu paikoin turhan triviaaliksi. Valitseeko ihminen tien vai tie ihmisen -tyyppiset ajatelmat ovat aika kepeää pohdintaa. Näitä karsimalla olisi kokonaiskestoa saatu lyhemmäksi. Oman tekstin leikkaaminen on ohjaajalle aina kipeää.

Teksti ammentaa aiheistoa niin arjen syrjästä kuin kahden näytelmän tarjoilemasta materiaalista. Päähenkilö Antti Tähtinen (Eero Aho) ohjaa Strindbergin Kuolemantanssia teatteriin. Näytelmän tematiikka parisuhdehelvetteineen liimautuu Tähtisen oman avioliiton saumoihin kyllästymisineen ja pettämisineen.

Bertolt Brechtin Galilein elämä tipahtaa mukaan Tähtisen metroasemalla tapaaman Antti-pojan (Marja Salo) kautta. Tämän lapsinäyttelijän ensiaskeleita vahtii näyttämöllä Markku Maalismaan ohjaaja Ralf, kun taas Esko Salmisen Galilei-Lasse tuo vanhemman näyttelijän lempeää ymmärrystä matkaan.

Teatteria teatterissa kerrostuu moneen tasoon. Teatterin neljännen seinän problematiikka siirtyy askeleen kohti elämää, kun mietitään kenelle esitetään ja mitä.

 

Aho tekee vimmaisen ja mitään säästelemättömän roolityön. Kohtaamiset pikku-Antin kanssa ovat liikuttavia, kun taas rakkauden ja taiteen välisissä valinnoissa tempoillaan holtittomasti ja saadaan niin haavoja kuin kuhmujakin.

@ Stefan Bremer

Salo piirtää lapsiroolin herkän koskettavaksi ja kipeäksi. Missä se on se pieni poika, kysyy aikuis-Antti kurotellessaan historiaansa.

Vaikka näytelmää huuhtelevat mustat pohjavirrat, tuo Westerbergin vino katse mukaan naurua, jopa rietasta sellaista. Hupaisimpia kohtauksia on Tähtisen ja vaimonsa Helenan (Kristiina Halttu) pariterapiaistunto, jossa kynnetään psykologikomiikan miltäsinustanyttuntuu-peltoa.

Markus Tsokkisen lavastus luo tyhjälle näyttämölle ikään kuin elämän jatkumon rekvisiittoineen. Myös näyttämötekniikalla on konkreettisesti oma roolinsa. Tekstin ja lavastuksen dialogi toimii. Näin etenkin, kun Pietu Pietiäisen valot taiteilevat mielen tunnerekistereitä tyylikkäästi.

Sanna Salmenkallion musiikki leijuu mukana alleviivaamatta.

Westerberg kiistää omaa tekstiään kohtauksissa, joissa Tähtinen etsii näytelmiä kirjoittavan tyttärensä teksteistä viittauksia itseensä. Kaikki liikkuu, kaikki menee ohi, kaikki sulautuu kaikkeen, kun kurkistetaan tarpeeksi syvälle kellariin. Mahdolliset maailmat kurkistaa tarpeeksi syvälle ja tarpeeksi monin tavoin ja on siten merkittävä näyttämöteos. 

@ Stefan Bremer