Tie Mekkaan
Erilainen ihminen
haastaa yhteisön
Athol Fugard: Tie Mekkaan. Suomennos: Liisa Urpelainen.
Ohjaus: Jotaarkka Pennanen. Lavastus: Juha Mäkipää. Veistokset: Suvi Vasama.
Valosuunnittelu: Jari Vuori. Puvustus: Emmi Vainio. Ensi-ilta Hämeenlinnan
Teatterissa 14.3.2015.
 |
| Ritva Oksanen (© Terho Aalto) |
Athol Fugardin(s. 1932) kirjoittama Tie Mekkaan on
ehdottoman hyvä näytelmäteksti. Sen monikerroksisuuden kautta päästään kiinni
hyvin erilaisiin teemoihin. Tiheä teksti pitää jännitteen yllä ja sen käänteet
ovat yllätyksellisiä.
Tapahtumat kiertyvät ikääntyneen kuvanveistäjä Helenin elämän
järjestelyn ympärille. Pihansa patsailla täyttänyt Helen pelkää kadottaneensa
kuvien näkemisen taidon, ja fysiikkakin alkaa pettää. Häntä pidetään
kummajaisena, mikä on johtanut erakoitumiseen.
Heleniin kiintynyt nuori opettaja Elsa, saapuu auttamaan.
Toisaalta apuaan tarjoaa kylän pastori Marius. Auttajien näkemykset eroavat
suuresti toisistaan ja niin saadaan vastavoimien taistelutanner aikaiseksi.
Jotaarkka Pennasen
ohjaus luottaa tekstiin eikä lähde kikkailemaan. Yhteen iltapäivään ja sitä
seuraavaan yöhön sijoittuvien tapahtumien imu on dialogin rytmityksessä.
Visuaalisuuden merkitys korostuu ja niinpä kynttilöiden ja Jari Vuoren valojen leikillä tuetaan esitystekstiä,
jonka oleellinen osa ovat Suvi Vasaman
työstämät patsaat.
Tie lupaan olla oma
itsensä
Alun kuva on arkinen, Elsa (Kirsi-Kaisa Sinisalo) on ajanut koko päivän ja kiukuttelee. Hän on
kuitenkin nähnyt tarpeelliseksi tehdä uuvuttava matka saatuaan epätoivoisen
kirjeen Heleniltä. Hiertävää tilannetta selvitellään ja ystävyyden reunaehtoja
koetellaan.
Sinisalon Elsa on vahva, ohjeita vyöryttävä hahmo. Ilmaisu
jää paikoin turhan päällekäyväksi.
Ritva Oksasen
Helen on itseensä käpertynyt ja anteeksipyytelevä. Hän touhottaa nöyrästi ollakseen vieraalle mieliksi.
Juuri ennen väliaikaa saadaan näyttämölle pastori Marius (Heikki Kinnunen). Tästä alkaa
varsinainen vääntö Helenin loppuelämän suunnasta. Kuva laajenee Helenin menneisyyden
paljastuksiin ja kodin ulkopuolelle, ihmisten asenteisiin ja ennakkoluuloihin.
 |
| Kirsi-Kaisa Sinisalo ja Heikki Kinnunen (© Terho Aalto) |
Esityksen alusta asti aistin näyttämöllä jotain
ristiriitaista. Iso näyttämö ei missään vaiheessa asetu mielessäni pieneksi
huoneeksi, jollaiseksi teksti tilaa kuvaa. Viittauksenomaiset katto ja seinät
eivät rajaa tilaa pihasta, jonne patsaat on pystytetty.
Toinen ristiriita liittyy Oksasen roolihahmoon. Ilmaisu ja
tulkinta ovat kunnossa, vaikka ensi-illassa olikin vielä turhan paljon
takertelua. Masennukseensa käpertynyt, homssuinen Helen ei ole uskottava, kun
vahva silmämeikki ja hehkuvat kasvot kielivät jotain muuta.
Kinnunen tekee
pastori Mariuksen roolin vakuuttavasti. Vanhan miehen hahmo on kirjoitettu
ristiriitaiseksi, ja Kinnusen läsnä oleva tulkinta tukee sitä vahvasti.
Se, että tapahtumat sijoittuvat eteläafrikkalaiseen kylään tekstin
innoittajana olleen todellisen kuvanveistäjän vuoksi, ei ole merkityksellistä.
Toisen rodun ja erilaisuuden vieroksunta on universaalia.
Tie Mekkaan,
symbolisesti tie lupaan olla sellainen kuin itsestä parhaalta tuntuu, on
ehdottomasti katsomisen arvoinen näytelmä.
Kommentit
Lähetä kommentti