Maaseudun tulevaisuus
Hämeen Sanomat 2.12.2014
Näyttämö haastaa
katsomaan tulevaisuuteen
Leea ja Klaus Klemola: Maaseudun tulevaisuus. Ohjaus: Leea
Klemola. Lavastus: Erkki Saarainen. Puvut: Tuomas Lampinen. Valosuunnittelu:
Ville Toikka. Äänisuunnittelu: Miksa Koponen. Kantaesitys Kansallisteatterin
Suurella näyttämöllä 26.11.2014.
Tarkkailen, kuinka näyttelijät kiittävät loppuaplodien
aikana. He kumartavat yleisöön päin, mutta myös näyttämön takaseinää kohti. Siellä
kumarrusta katsovat suomalaisen kivikirkon enkelipatsaat.
Tämäkö on avain, jolla tulkitsen juuri nähtyä, Leea ja Klaus Klemolan kirjoittamaa, ennustuksellista näytelmää?
Paikka on pyhä, kaikki ihmisen perinteinen ja pyhä asetetaan
vähintään kyseenalaiseksi. Kirkon lattia on kauttaaltaan eläimen paskassa, katon
repeämästä sataa vettä ja lunta ja yhdessä nurkassa traktori retkottaa lattian läpi
ajettuna.
Ollaan jossain tulevaisuudessa, jossa vain etelän alueilla
saa teurastaa eläimiä. Niinpä kirkosta on tehty yhdistetty asunto sekä viljely-
ja karjanhoitopaikka.
Entinen ruotsinlaivan rumpali Maksimi on ryhtynyt
lampuriksi. Villaa hänelle tuottaa yksi ainoa juoppo ja itsetuhoinen lammas,
Hattara.
Ihmisiä on vain neljä: Maksimi, läänintaiteilija Timo, maanviljelijä
Petri ja kaupantäti Anneli. Muuten näyttämö on eläinten. Vai ovatko sittenkään
eläimiä?
Maaseudun tulevaisuus -näytelmän ennakkoon aiheuttaman kohun
syyt tuntuvat oudoilta, sillä olen kuullut paljon rivompaa kieltä ja nähnyt
turhaa alastomuutta monasti.
Kohua voisi syntyä sen sijaan teemojen kautta. Mikä oikeus joillakin
(ihmisellä) on hallita? Miksi eläinten täytyy pitää ihmisiä hengissä? Mitä on
tasa-arvo? Kuka kantaa vastuun?
Tyyli, jolla kysymyksiä nostetaan, on groteski ja keinoja
kaihtamaton, ja ennen kaikkea paikoin erinomaisen hauska. Assosiaatiomaailma
päästetään valloilleen eikä aukotonta logiikkaa kannata huhuilla.
Juonteita, käänteitä
ja oivalluksia
Tasavahvoina kaikuvat eläinten kapinoinnin taistelulaulut,
Niskavuoren muuttumattoman kivijalan mykkyys sekä Tuonelan virran loiske.
Tekstuuria on kudottu niin vanhoilla kuin nykyaikaisillakin puikoilla.
Kirkon kryptassa kokoontuva käsityökerho kokoaa nälkäisen väen
yhteen ja silmukan putoamisesta saadaan filosofinen metafora.
Syrjäkylien peräkammarin pojat rakastelevat emännän ja
piikojen puutteessa eläintensä kanssa. Teetä siemaileva texel-lammas tilataan
panomiespässiksi yksinäisyydessä riutuvalle Hattara-lampaalle, sillä
villantuotanto uhkaa loppua.
Läänintaiteilija Timo (Olli
Ikonen) unelmoi huovuttavansa kuuhun asti näkyvän taideteoksen Kiinan
muurille. Esteenä voi olla vain hänen väkivaltainen, sielunsa pois ajanut
hevosensa.
Juonteita, käänteitä ja oivalluksia Leea Klemolan ohjaamassa
esityksessä on. Ensimmäisellä puoliskolla odottaa ahneesti seuraavia
vinksahduksia. Väliajan jälkeen esityksen intensiteetti hajoaa. Materiaalin
runsaus saa aikaan ähkyn, tempo horjahtelee.
Roolitus on onnistunut. Klaus Klemolan Maksimin
vaikutuspiirissä Sari Puumalainen
Hattara-lampaana, Miko Kivinen Bertil-koirana
ja Mari Turunen vuohena ovat
riemastuttavia hahmoja.
Juha Varis
työstää monet roolinsa tyylilajista toiseen venyen. Ville Haapasalon My Dream -hevonen korskuu komeasti ja Jukka Puotilan Jarmo Asserdahl viettelee
karjalanmurrehummana.
Pienistä uurteistaan huolimatta Maaseudun tulevaisuus rienaa
ajankohtaisesti ja puhkoo terävästi paiseita kyseenalaistamalla totuuksia.
Näyttämö haastaa katsomaan tulevaisuuteen, joka ei ole kaunis.
Erkki Saaraisen huikea lavastus @ Tuomo Manninen |
Kommentit
Lähetä kommentti