Nomadia – Mustikkamaan kesäteatteri

Myyttimatka vinolla otteella

Teksti ja ohjaus: Anni Mikkelson. Musiikkidramaturgia: Jussi-Pekka Parviainen. Koreografia: Iina Ahola. Skenografia: Vilma Vantola. Äänisuunnittelu: Johanna Sulalampi ja Tony Sikström. Pukusuunnittelu: Vita Edvards. Ylioppilasteatterin ensi-ilta Mustikkamaan kesäteatterissa 11.7.2018.

Nomadia kutsuu 

Olin ajatellut kaihtaa kesäteattereita tänäkin kesänä kuten muutamana aiempanakin. Liian monta kaatosateessa istuttua kokemusta takana eivätkä ne kylmässä istumisetkaan ole viehättäneet.

No, nyt ei voinut kelejä syyttää ja kun Mustikkamaan kesäteatteri on kodin lähellä, oli mentävä katsomaan Ylioppilasteatterin Nomadiaa.

Katsojaa odottaa mystisen oloinen miljöö, joka levittyy syvälle metsään asti. Pieni nuotio savuaa etualalla ja läpi näytelmän läsnä oleva roolihahmo, Ukkonen (Inkeri Raittila) vartioi sitä, ja esityksen alettua hän ikään kuin valelee itsensä savulla. Myöhemmin Raittilan hahmo ottaa osaa tapahtumien käänteisiin ja houkuttelee, kutsuu ja laukkaa vimmaisesti näyttämöä ympäri.

Ei enempää eikä vähempää kuin että koko ihmiskunnan historia asettuu myyttisenä matkana eteen. Tai tarkemmin, valittu pala ihmisluonteen ja valintojen historiaa. Ollaan esimerkiksi jääkauden jälkeisessä maailmassa, ohitetaan kampakeraaminen aika ja ollaan tässä ja nyt.

Neulansilmän läpi kuvataan muutoksen vaikeutta, eri ihmisten ja heimojen suhtautumista siihen. Siinä missä toinen etsii muutosta, toinen tahtoo asettua tuttuun ja turvalliseen. Näin on sekä arjen käytänteiden kuin ruuan hankkimisen ja ihmissuhteiden kanssa.

Luonto on vahvasti läsnä konkreettisesti ja erilaisten uskomusten, jumalten ja voimien kehtona. Luontona voi pitää myös erilaisia ihmisluonteita, jotka selkeästi hakevat mallia luontokappaleista.

Ja kaiken aikaa juonteena kulkee koominen, jota on upotettu tekstiin sekä esittämiseen. Se heittelee aika ajoin fraaseja ja iskelmämaailmasta tuttuja lausahduksia. Yleisöön otetaan kontaktia rennosti. 

Anni Mikkelsenin ohjaus onnistuu pitämään varsin moneen suuntaan säntäilevän tekstin kasassa. Rytmitys on mielenkiintoisen musiikillinen. Se laukkaa, keinahtelee ja tekee äkkisyöksyjä – ja aika ajoin pysähtyy. Äänimaailma kutoo omaa verkkoaan. Se rakentuu niin kaiuttimien kautta kuin näyttelijöiden tuottaman äänimateriaalin avulla. Ja koska välillä mennään kauas metsään, luo äänien etäisyys oman syvyyselementtinsä.

Iina Aholan koreografia liikuttaa suurta joukkoa. Jos joku pysähtyy, sillä on oma merkityksensä. Jasir Osmanin ja Tiia Havun tanssintäyteinen huoleton elämä itsenäisten ratsastajien heimon pariskuntana on mainio.

Niin arojen itsenäiset ratsastajat, metsästäjä-keräilijät, komeljanttarit kuin raamatulliset on puettu mitä kekseliäimpiin asuihin. Niissä ovat kaikki ajat läsnä. Vita Edvards on loihtinut melkoisen pukunäytöksen.

Ja näyttelijät, on riemukasta katsoa intoa, joka välittyy esityksestä. Hahmoja on paljon ja jokaiselle löytyy omat näytönpaikkansa. Lisäksi Jussi-Pekka Parviaisen musiikkidramaturgia tuo esiin vahvoja sooloja sekä dynaamista kuorolaulua.

Kaksi päällikköä, Raakkeli, jolla on vihanhallintaongelmia (Milla Tissari) ja Rauni, jonka sisällä on perhonen (näkemässäni esityksessä Miika Suonperä) joutuvat tuumailemaan rinnakkainelon hankaluutta.

Visuaalisesti vahva esitys jaksaa kantaa, vaikka juonen kuljetus ei houkuttelekaan arvailemaan seuraavia käänteitä. Se tarjoilee paljon ja sieltä voi poimia oman juonensa, joka ei ole ainoa oikea. Ainoaa oikeaa tulkintaa esitysteksti ei edes yritä tuputtaa, ja hyvä niin.